Harvassa alkavat olla ne uukuniemeläiset, joilla ikää on mittarissa yli 90 vuotta. Niukkalassa asuva Hilkka Leminen on kuitenkin yksi heistä. Huhtikuussa 91 vuotta täyttävä Leminen avaa oven iloisesti tervehtien. Suuressa talossa yksin elelevää Lemistä voisi helposti luulla toistakymmentä vuotta nuoremmaksi. Ryhti on suora ja askel ripeä. – Olen koko päivän katsonut urheilukisoja televisiosta. Nyt on menossa naisten hiihtoa, hän selostaa ja johdattaa olohuoneeseen, jonne astuessa huomio kiinnittyy ensimmäisenä valtavaan kasviin. -Tämä on sellainen ihmepuu. Taisin saada jonkin lahjakorin mukana. Ikää sillä on varmasti jo kolmisenkymmentä vuotta, sanoo Leminen. Huoneen nurkassa penkillä on perinteinen lankapuhelin, jota ei kovin monen kotoa enää löydy. Sohvanreunalla puolestaan lojuu kesken oleva kirjontatyö. – Hullu se pitää ihmisen olla, ensin repii kankaan ja sitten paikkaa, Leminen vitsailee. – Tähän tulee yhteensä sata reikää, hän jatkaa ja esittelee kohokuvioin kirjailtua liinaa.
Leminen on syntynyt Säämingin kunnassa, joka liitettiin pääosin Savonlinnaan vuonna 1973. Perheen nuorimmaisella Lemisellä oli sisaruksia kaiken kaikkiaan yhdeksän. – Ainoa veli kuoli 10 kuukauden ikäisenä. Meitä oli sellainen iso tyttölauma, kertoo Leminen. – Nyt olen enää minä jäljellä, hän toteaa.
Lapsuusmuistoissa painottuu ajan hengen mukaisesti työnteko, johon jokainen osallistui pienestä pitäen. -Aamulla piti nousta aikaisin, että ehti tehdä työt ennen kouluun menoa. Koulumatkaakin oli 2 kilometriä ja se kuljettiin kävellen, juosten tai hiihtäen Leminen kertoo. -Puintiaikaan varsinkin piti olla jo aamuhämärällä pellolla kuhilaita kääntelemässä, silloinhan se puinti hoidettiin vielä käsin sirpillä leikaten. Sitten kiireellä juostiin sen jälkeen kouluu, myöhässä ei saanut olla. Ja jos joku sattui tunnilta myöhästymään niin oli joko kumarrettava tai niiattava ja sanottava “olisko opettaja hyvä ja antaisi anteeksi”. Hiljaisuus piti olla luokassa ja läksyt oli osattava. Jos ei osannut niin loiskahti karttakepillä sormille, Leminen muistelee kouluaikansa kurinpitoa. -Yläkoulun opettaja Esteri, se se vasta olikin tiukka täti. Mutta sain minä siltä keittokirjan myöhemmin häälahjaksi, Leminen naurahtaa. Eväänä koulussa oli yleensä leipää,voita, läskimurua ja kotikaljaa tai kuorittua maitoa. Järjestäjien tehtävätkin olivat hiukan nykyajasta poikkeavia: -Se oli järjestäjien homma aina lämmittää uunit. Edellisiltana kannettiin puut valmiiksi ja sitten ne jotka asuivat koulua lähimpänä kävivät aamulla laittamassa uuniin tulet, kertoo Leminen.
Mukavia lapsuusmuistoja työnteon ja koulun vuoksi ei juuri ole Lemisen mieleen jäänyt. -Uimassa käytiin, oltiin hippasta ja ongittiin, hän sanoo hetken mietittyään. -Kesäisin tehtiin lampaille “vihkoja”, kerättiin marjoja ja poimittiin sieniä. Talvella oltiin tukkimetsässä. Siihen aikaan ei tytöillä pitkiä housuja ollut talvellakaan, sellaiset puolimittaiset lyhyet housut ja villasukat. Isä sitten ohjasti hevosta ja minä kävelin reen vierellä aina matkat etten paleltuisi, sanoo Leminen. Sota-aikakin on jäänyt selvästi mieleen. Leminen oli tuolloin rippikoulussa Savonlinnassa.
19 -vuotiaana Leminen tapasi tulevan puolisonsa, uukuniemeläisen Väinön Putikon seurantalolla tansseissa. -Väinö opiskeli kauppakoulussa ja minä kristillisellä opistolla, Leminen kertoo. Naimisiinmeno ja muutto Uukuniemelle tulivat odotettua aiemmin ja kohtalon saattelemana, kun Väinön isä menehtyi yllättäen. -Ei meillä ollut alunperin edes tarkoitus Uukuniemelle tulla kun Väinöllä oli työpaikkakin Sulkavalla. Tänne oli kuitenkin lähdettävä tilanpitoon, hän jatkaa. Vihkiminen tapahtui Lemisen kotona Säämingissä. -Sieltä minut sitten haettiin kuorma-autolla isolla porukalla, hän nauraa. – Tänne tultiin toiset hääjuhlat viettämään.
Vastuu karjanhoidosta ja tilanpidosta jäi Lemiselle nyt jo edesmenneen Väinön toimiessa kunnan sihteerinä. -Meillä oli vajaa kymmenkunta lehmää ja muutama hevonen. Sitten oli tietysti peltotyöt ja muut kotityöt siinä lisänä. Kun ensimmäisen kerran menin pellolle kyntämään niin ikkunasta mummo ja pappa huusi että “‘elä häpäse tän pohjukan naisia, ei täällä kukkaan nainen ennen oo kyntäny”. En minä mitenkään erityisesti sitä karjan katsomista rakastanut, mutta kun ei ollut vaihtoehtoja.
Lemisellä on kolme lasta, yhdeksän lastenlasta ja viisitoista lastenlastenlasta. -Kyllä sitä ikää tosiaan alkaa olla kun on kaikki omat lapsetkin jo eläkkeellä, Leminen vitsailee. -Karjasta luovuttiin 40 vuotta sitten, silloin kun olin vähän päälle 50 -vuotias. Vaikka oma karja ei pelloilla enää käyskentelekään, riittää Lemisen naapurissa nelijalkaisia yli 200 sarvipään verran. -Tässähän ne biisonit ja ylämaanlehmät käyvät pyörimässä, yhtenä kesänä kävi yhdeksän biisonia nurmikonkin leikkaamassa. Ja muutamia kertoja ne ovat olleet tuossa etuovella vastassa kun ulos yritin lähteä, sanoo Leminen. – Ja toisella puolella naapurissa ovat sitten lampaat. Hiljentynyt on muuten tämän tien varsi, ainakin seitsemän taloa on tyhjentynyt tästä naapurustosta, hän jatkaa.
Ajat ovat totisesti Uukuniemellä olleet toiset silloin kun Leminen paikkakunnalle muutti. -Joka kylällä oli kaksi kauppaa, Kummussa, Kirkonkylällä ja tässä Niukkalassa. Koulujakin oli useampi. Ja muutenkin oli kauheasti kaikkea toimintaa, lähetyspiirejä joka viikko jonkun kotona, järjestötoimintaa sun muuta. Maamiesseurantalon kun rakensivat talkoilla niin siellä sitä vasta toimintaa olikin. Savonlinnan Teatteri kävi useaan otteeseen vierailulla ja Maatalousnaisten kanssa oltiin monissa häissä ja hautajaisissa tarjoiluja hoitamassa, muistelee Leminen. -Kävihän siellä Rajapirtillä Urho Kekkonenkin. Suppolan Eevin kanssa oltiin kahvia keittämässä ja Eevi sanoi, ettei uskalla kaataa ettei vaan kaadu päälle. Minä sitten kaatelin Kekkoselle, eikä onneksi läikkyny, Leminen naurahtaa.
-Maisemat on kovasti muuttuneet myös kun ei peltoja enää samalla tavalla viljellä. Mutta kyllä se suurin muutos on tapahtunu tässä väen määrässä. Silloin oltiin myös paljon sosiaalisempia, iltaisin ja pyhinä käytiin aina kylässä. Ei nykyisin enää sellaista harrasteta, harmittelee Leminen. – Saattaa olla etten näe päiväkausiin ketään, joskus en moneen päivään edes puhu kenenkään kanssa. Arkipäivät kuluvat näitä käsitöitä tehdessä, pyhät olen pitänyt siitäkin vapaata. Kävelemässä käyn ja näin talvisin potkuroimassa. Kesällä tietysti menee enemmän aikaa tuolla pihatöissä. Nurmikon olen vielä itse leikannut ja jos en yhtenä päivänä kaikkia kerralla jaksa niin sitten jatkan seuraavana. Ja onhan tuolla 27 marjapensasta sekä päälle vielä omenapuut niin kyllä siinä sadonkorjuuta piisaa, hän kertoo.
Lemisen pitkän iän salaisuus saattaa osittain olla geeneissä, osittain elämäntavoissa -ja asenteessa. -Siskokin kuoli vain vähän ennen kuin ennätti täyttää 100 vuotta ja melkein loppuun saakka asui omassa kodissaan Savonlinnassa. Työnteko on ollut hyväksi. Pitää vain osata myös levätä ja syödä oikein. Monesti olen sanonut, että jos en noita käsitöitä tekisi ja liikkuisi, niin en näin hyvässä kunnossa olisi. Ja ikinä en ole viinaa juonut enkä tupakkaa polttanut, sanoo Leminen napakasti.
Aika on rientänyt nopeasti. Leminen esittelee vielä lopuksi pelkästään käsitöille varaamansa huoneen, jota hän kutsuu “Hilkan valinnaksi”. – Tämä on sellainen yhdenlainen valintatalo, jossa jälkipolvi saa aina käydä tekemässä löytöjä. Joulunakaan en muita lahjoja hankkinut vaan vein korillisen villasukkia josta jokainen sai valita mieleisensä, Leminen kertoo. Villasukkien, kirjailtujen ja virkattujen liinojen, pannunalusten, kintaiden ja muiden käsityöaarteiden keskellä komeilee vanha rukki. -Ei ole ranteet ja sormet vielä kipeytyneet eikä silmiinkään satu vaikka näitä käsitöitä on tullut elämän aikana melkoisesti tehtyä. Täytyy vaan osata pitää sopivasti taukoja ja tehdä vaikka vähemmän kerralla. Kiire ei saa olla. Se äidin ohje on jäänyt mieleen, että mikä tehdään niin se tehdään sitten kunnolla.
K.L.