Kun huomasin ”Karjalassa” että te vietätte Terijoen 17 vuoden vapautumisen muistojuhlaa tänään, ja kun minä olin silloin vapauttamassa Terijokea punaisten sorron alta, niin en voi vaijeta nyt olla mainitsematta miten tämä kaikki meidän puoleltamme tapahtui sinä aikana.
Astuin valkoisten riveihin Sortavalaaan 27/1-1918, puhdistettiin sortavala, taistelin Värtsilässä ja Raudussa 7 viikkoa kunnes valtasimme sen, sitten Kautsamolla ja Kivennavan kirkonkylän valtauksessa otin osaa. Kivennavalta käsin toimitettiin vakoilua Raivolaan Terijoelle ja kellomäelle. Lepäsimme ja teimme johtopäätöksen, että ylempänä mainituille kaikelle kolmelle asemalle on hyökättävä saman aikaisesti, joten joukot tuli jakaa kolmeen osaan kivennavalla. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen komppanian tehtäväksi tuli suorittaa Terijoen valtaus. Taistelin silloin toisessa komppaniassa, jota johti E Pesonen, samalla voin mainita, että nykyään on miehiä joukkueessa saman verran kuin silloin komppaniassa, sekä että Kivennavalla nimitetty Veikko Läheniemen tilalle pataljoonan päälliköksi Hämäläinen tuli mukaan Terijoen valtaukseen.
Kun sitten huhtikuun 22 päivän aamulla varhain läksimme liikkeelle Kivennavan pappilasta ja sen lähellä olevista taloista, jossa miehemme oli silloin majoitettu, marssimme Kellomäen ja Terijoen välistä suuntaa ja tulimme seutuun, jossa oli paljon entisiä Venäläisten huviloita tuuheitten puitten suojissa, teitä ristiin ja rastiin kuten kaupungissa. Tämän seudun nimeä en muista, en ole varma tokkopa lienen kuullutkaan. Tähän jäi meidän kuormastomme, sillä tästä ei pitänyt olla enää pitkä matka Terijoelle. Tässä miehet ravittiin ja tehtiin hyökkäys suunnitelma ja samalla miehiä koitettiin innostaa että meille tulee suunnattomat summat apujoukkoja joista ei todellisuudessa ollut hämärintä aavistustakaan, sillä miehet oli silloin ylös nostettu joka puolella, eikä lisävoimien saannin mahdollisuutta todellisuudessa sillä kertaa ollut. Tunsin tilanteen jotenkin tarkkaan sillä kivennavalla meidän vankiksi joutuneelta punaselta sotilaalta koitin ottaa mahdollisimman tarkat tiedot ja olin varma siintä, että Terijoella oli punasilla näistä kolmesta asemasta parhaimmat voimat, ja että Inosta voi ampua tykillä Terijoelle tarvittaessa, tästä johtui että meidän miesten mieliala oli tavallista vakavampi Terijoen taisteluun ryhtyessä.

Taistelusuunnitelma oli seuraava: Ensimmäisen komppanian oli määrä aloittaa hyökkäys Terijoen asemaa kohten Kivennavan puoleiselta sivulta. Toisen ja kolmannen komppanian oli määrä katkaista rata Kellomäen ja Terijoen väliltä, varmentaa ratanvarsi ylikäytävän kohdalta ja tehdä saartoliike Terijoen kauppalan eteläiselle ja läntiselle puolelle josta kello 1 päivällä kun ensimmäinen komppania aloittaa hyökkäyksen itäiseltä sivulta puristaa punaisten joukot ketjuun ja näin piti tulla Terijoki yllätyksenä vallatuksi äkkiä. Kun me marssimme Terijoen ja Kellomäen välillä olevaa metsätietä radan varteen ja aiomme ruveta räjäyttämään kiskoja, samassa kuului junan tulo Pietarista päin jolloin laskimme, että tämä on kaikki tuloa Suomelle antaa tulla, joten peräännyimme takanamme olevaan tiheään näreikköön piiloon ettei junasta voi huomata meitä. Tässä huomasimme että ohi kulkeva juna oli panssaroitu veturi sekä vaunut. Juna oli varustettu tykeillä ja konekivääri jonka myöskin ehdimme huomata.
Kun juna oli mennyt Terijoelle samassa hyökkäsimme taas radalle jolloin molemmat kiskot kahdesta kohden radasta irti ja metsään. Nyt jätettiin yksi konekivääri miehineen radan varteen vartiota pitämään. Tällä kohden on hiekkakumpu aivan radan varrella Suomenlahden puolella radasta ja jonkunmoinen tie kulkee radan poikki jota tietä myöten kuljettiin kuormaston luota radalle.
Nyt muodosti toinen ja kolmas komppania ketjun joka alkoi edetä Suomenlahden rantaa kohden ja sieltä kaartoliikkeellä Terijoen kauppalaa kohden jolloin saavuimme aivan asuttuun seutuun josta alkoi olla taloja tiheässä.
Kun oli kevät rospuutta käsissä oli aika kiusallista laskeutua matalaksi maahan vesiluoson kohtaan, eikä aina ollut aika etsiä kuivaa paikkaa kun kuula suihku tuli itän suunnasta, johon vastattiin samalla mitalla takaisin. Kohta kumminki ampuminen taukosi, jolloin kolmannesta komppaniasta lähetettiin tietustajat ottamaan selvää tilanteesta. Jonkun ajan kuluttua saapui tietustelijat tuoden semmoiset terveiset, että panssari-juna on perääntynyt siihen mistä tultiin radasta yli ja rataa rakennetaan sekä radan varrella on punasien ketju edessä. Tämän kuultuaan koko kolmas komppania läksi perääntymään karkuun ja kehoittivat meitä seuraaman heitän esimerkkiä, vaan kun me olimme toisessa komppaniassa kaikki semmoisia, jotka olimme koko talven saaneet olla tulessa ja kuljimme voitosta voittoon, niin emme jaksaneet pitää totena että punaset pystyy meitä saartamaan, joten emme lähteneet livohkaan. Kuitenkin lähetettiin toisesta komppaniasta tietustelijat uudestaan jotka tuovat varman selvän miten on tilanne. Jonkun ajan kuluttua tulivatkin osa tietustelijat jotka ei jääneet punasten käsiin (tietustelija Uuno Karhun sai punaset kiinni ja pistimillä surmasivat) ja kertoivat että tilanne on kuin edelliset tietustelijat kertoivat, vaan lisäksi nyt ovat punaset vetäneet ketjun rautatiestä Suomen lahteen, että nyt ei pakotietä auki muuta kuin Suomenlahdelle joka sekin oli silloin heikolla jäällä, jota tietä ei voinut ajatella.
Kun tämän sain kuulla menin heti siellä olevan pataljoonan päällikön Hämäläisen luo ja kysyin, että mitä nyt on tehtävä, saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Sitten menin siellä olevan komppanianpäällikkö E Pesosen luo jolta myöskin kysyin, että mitäs nyt tehdään kun saarroksissa ollaan, johon hän antoi sen vastauksen että Hannonen toimii nyt aivan itsenäisesti miten vaan parhaakseen näkee. Tämän kuultuani ettei he pysty johtamaan menin miesten luo ketjuun ja selvitin tilanteen joiden kanssa teimme yhdessä sen päätöksen että vankiksi emme jää, me murramme punasien ketjun samasta paikasta mistä olimme tulleet yli rautatien, jotta saamme yhteyden kuormaston kanssa. Lupasin johtaa miehiä ja he lupasivat seurata minua viimeiseen hengenvetoon saakka. Olin rukouksessa jumalalta pyytänyt voimia ja suojelusta josta sainkin semmoisen varmuuten, etten pitänyt vihollisien voimia itseäni parempana, sekä olin aivan varma voitosta vaihka en ottanut mukaan kuin parikymmentä miestä konekivääreineen. Tällä voimalla maastoa etuksemme käyttäen marssimme aivan rautatien varrella olevalle kummulle jossa panssarijuna seisoi ja venäläiset sekä punaset touhusi täyttäpäätä ja nauroivat hyvin sanonko pirullista naurua joka koski kuin tikarin isku meihin.
Kun saimme kaikki konekiväärit kuntoon annoin heti kaikille yhteisen käskyn ampua jolloin rytäkkä alkoi. Konekiväärimme syyti tulta 70 metrin päässä alhaalla olevaa junaa josta taas ammuttiin aika kovalla voimalla sitä mäkeä, minkä harjalle me olimme. Kun punasilla oli mahdoton ampua meitä ylös ei meillä mitään vaaraa näin ollen ollut, se ketju minkä punaset olivat vetäneet piirittääkseen meitän joukkoja sai tarpeekseen kauhua siintä ampumisen paljoudesta mikä syntyi meidän ja panssarijunan kesken, ettei sille muuta käskyä tarvittu kun ne raivas luunsa metsän suojaan.
Kun noin 20 minuuttia oli ammuttu taukoamatta alkoi junasta kuulua itkua ja parkua, samassa veturi alkoi puuhkaa ja ennen ½ tuntia juna läksi täydellä voimalla Terijoelle päin kulkemaan, vaan pysähtyi noin 300 metrin päähän ja alkoi sieltä ampua meitä tykillä kuitenkaan osumatta. Kun asemamme nyt oli viholliseen nähden meille epämukava, annoin määräyksen että on nopeesti muututtava yli menevän tien varteen mäen suojaan, johon muuttuessamme tapasimmekin oman konekiväärimme täydessä kunnossa joka oli jätetty ylimennessä vartioimaan rataa. Tällä annoimme ensiksi tulta kunnes toiset tulikoneet taas saatiin kuntoon.
Kyllä venäläiset tykillä työnti meille kranaattia ja krapnellia ilman surematta minkän ehti. Me taas emme säästäneet sitä mitä meillä oli. Näin tapeltiin sikäli kuin meillä poruhkat piisas ja kun saimme jälki sakin kaikki kokoon lähdettiin kuormaston luokse aamuyötä viettämään, vieden mukanamme punasien sotilaita ja sanitaaria joita metsässä saatiin vankiksi kun ne oli sinne pakoon menneet.
Kuormaston luona tapasimme ensimmäisen ja kolmannen komppanian jo lepoasennossa kun sinne saavuimme ja yövyimme johonkin venäläisten kylmään huvilaan, niin että tukka oli tarttunut permantoon kiini kun aamulla oli herätys ja lähdettiin uudella voimalla seuraavana aamuna valtaamaan Terijokea. Nyt kun saavuimme Terijoen kauppalaan otettiin meidät täällä laululla vastaan ja joku neiti tai nuori rouvako lie ollut kun minulle tuliaisiksi kukkasen antoi, joka oli silloin mielestäni niin suuriarvoinen että tahtoi ilosta silmiini kyyneleet tulla. En muista koskaan voileivän niin makealta maistuneen, kun silloin kun Terijoen neitit meille ensimmäiset voileivät teki. Samalla kertoivat ihmeitä punaisten ”kenraali” Kaljusesta, että se täällä syyttömiä ihmisiä surmasi huvikseen kirjoituspöytänsä takaa Terijoen asemahuoneessa jossa tuntui monta kuulan arpea kun oli karistunut rappuun kiviseinästä irti. Suurta kiitollisuutta tunsimme sitä asemavirkailijaa kohtaan joka oli katkaissut johtolankan aseman kellariin jolla punaset aikoivat räjäyttää koko asemarakennuksen ilmaan, kun me tutkimme asiaa totesimme, että aseman kellarissa oli 350 kg räjähdysainetta joka olisi voinut viedä osan koko Terijoen kauppalasta. Kun me oltiin jo Terijoen herroina kuului kova rapina Raivolasta ja kellomäeltä jotka myöhemmin vallattiin. Me pidimme vartiota jonkun aikaa ja kokosimme punaisia tutkittavaksi. Tyrisevällä kävimme useasti resinalla ja mielellämme olisimme viipyneet Terijoella kauvemminkin, vaan kun piti lähteä Viipuria kohden vierimään. Kerran meitä Terijoella ollessamme hälytettiin Inoon ja olimmekin jo matkalla sinne vaan kohta otettiin komento takaisin. Joten sain Alli Suurosen kanssa pistää kohtalon valssin tahdissa. Tämmöinen oli Terijoen valtaus.
Lopuksi lausun, että eläköön Terijoen rintamamiesyhdistys, jotta olisi rajoilla rauha, ettei meidän enää Uukuniemeltä asti tarvitsis tulla sinne rauhaa rakentamaan, Se reissu tuli meille mahdottoman kalliiksi. Vaihka on kulunut jo 17 pitkää vuotta, niin sittenkin me yhä kärsimme sen reissun turmion tuottamia jälkiä.
Uukuniemellä 1935 (kirjoitus on omistettu Terijoen rintamamiesyhdistykselle)
Uukuniemellä huhtikuun päivänä 1935

poliisikonstaapeli

Johan Alarik Hannonen

Huomioitavaa:
1. Karjalan rykmentin 3.pataljoonan sotapäiväkirja kertoo Alarik Hannosen yllä kertomat tapahtumat samalla tavalla joten poikkeavuutta II komppanian toimilla ei ole. Myös kuvaus II komppanian radan katkaisusta Terijoen itä-puolella on mainittuna sotapäiväkirjassa.

Juho Hannonen kirjoittanut puhtaaksi alkuperäisestä tekstistä.