Maanpuolustuskorkeakoulu julkaisee 27.4. SA-kuva.fi sivustolla jatkosodan värivalokuvia. Helsingin Sanomat julkaisi jo etukäteen muutamia kuvia, mm. tämän jossa Luftflotte 1:n komentaja, kenraalieversti Alfred Keller saapuu Mensuvaaran lentokentälle tarkastamaan saksalaisten tykkilauttoja.

HP

Iivari Karjalaisen lähettämä postikortti vuodelta 1937 Uukuniemen Latvasyrjästä.

Vastaanottajaksi oli merkitty L. Siivonen Eläintieteellinen museo. Tuolloin lintuharrastus oli harvinaista, vaikka Suomen Lintutieteellinen Yhdistys oli perustettu 1924.

Vastaanottaja ylioppilas L.Siivonen lienee tuolloin 25-vuotias Lauri Siivonen , joka saattoi tehdä lopputyötään museossa.

Siivonen( 1912-1988) kiersi tekemässä tutkimuksia Karjalassa linnuista, nisäkkäistä, kimalaisista, lieroista ja muurahaisista. Hän kirjoitti mm. lintufaunan muutoksista ja pikkulinnut ja rastaat olivat hänen ensimmäisiä tutkimuskohteitaan. Laulurastas tuotti väitöskirjan 1939.

Monipuolisen lintututkimuksen ansiosta Siivonen sai eläintieteen dosentin pätevyyden 1940 ja oli myöhemmin Suomen riistantutkimuksen perustajia ja nisäkästieteen uranuurtajia.

Lähteet: Lauri Siivonen: Wikipedia
Luovutetun alueen postileimat.com http://www.postileimat.com/

MA

Juho Hannonen Nastolasta lähetti isoisänsä isän, Johan Alarik Hannosen, vanhoja valokuvia. Vapaussodan aikana otetussa kuvassa Alarik Hannonen on uukuniemeläisistä miehistä koostuvan ryhmänsä kanssa. Hannosen ryhmä osallistui Sortavalan aseistariisuntaan sekä taisteli Raudussa, Kauksamossa ja Terijoella.

Kuvassa vasemmalla ylhäällä Alarik Hannonen ja edessä keskellä Juho Berg. Muut ryhmän jäsenet ovat jääneet tuntemattomiksi. Todennäköisesti ryhmässä joku on Hiskias Leminen.

Alarik Hannonen toimi isänsä, Juho Hannosen, tavoin Uukuniemellä poliisina. Hannosilla oli Matrissa Korpijärven rannalla Hannola -niminen maatila, joka jäi Venäjän puolelle aivan raja tuntumaan.

Jos tunnistat ryhmäkuvasta sukusi miehiä, voit laittaa viestiä osoitteeseen aineisto@uukuniemi.info.94-237-113-200.hostaan.fi.

JL

Vajaalle 500 sotilaalle esitettiin nimitystä Vapaudenristin 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi talvisodan ansioista. Pelkästään talvisodan taistelujen perusteella pääesikunta ei kuitenkaan tehnyt yhtään lopullista nimitystä. Yksi tuohon joukkoon kuuluneista sotilaista oli pääasiassa uukuniemeläisistä miehistä kootun JR 34 5. komppanian päällikkö luutnantti (myöhemmin kapteeni) Viljam Toiviainen, jolle esitettiin Vapaudenristin 1. luokan Mannerheim-ristiä.

Nimitysesityksen tehneen eversti Eino Virkin perusteluissa “Toiviainen taisteli vaikeissa olosuhteissa Kollaalla ja Ulismaisten suunnalla koko sodan ajan ja jonka henkilökohtaisen urhoollisuuden, taidon ja neuvokkuuden ansiosta suurelta osalta on, että Kollaa kesti.”

Eversti Antero Svensson puolsi esitystä: “Puollan. Reservikapteeni Toiviainen osoitti erittäin suurta urhoollisuutta ja neuvokkuutta Kollaalla. Sodan viimeisinä päivinä hän joutui olemaan taisteluosaston komentajana Ulismaisissa tilanteessa, jossa jo parhaittenkin miesten kestävyys alkoi pettää säilyttäen loppuun asti moraalisen ryhtinsä ja rauhallisuutensa”

Toiviaisen komppaniasta esitettiin Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristiä myös alikersantti Eino Ikoselle. Lähteestä ei kuitenkaan käy ilmi hänen syntymäpitäjäänsä ja syntymäaikaa.

Lähde: Seppo Porvali – Talvisodan Ritarit

JL

Marraskuun alussa ilmestyi vapaahtoisista koostuvan osasto Elomaanvaiheista kertova kirja Leppäsilta-Mursula-Lemetti-Siira: Osasto Elomaan talvisota. Kirja perustuu Lauri Immosen laatimaan käsikirjoitukseen.
Dokumentaariseksi romaaniksi laaditun tekstin henkilöt ovat oikeita ja sen tapahtumat perustuvat sotapäiväkirjoihin ja osaston päällikön kertomuksiin. Osasto Elomaa perustettiin talvisodan alussa rakentajajoukkoihin kuuluneista työvelvollisista, jotka ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi rintamalle. Suurin osa tämän noin 330 hengen vahvuisen osaston miehistöstä ei ollut suorittanut varusmiespalvelusta ollenkaan. Monet olivat 16-18-vuotiaita.

Nuorukaiset joutuivat heikosti varustettuina ja kouluttamattomina suoraan etulinjaan Impilahden Leppäsillassa. Myöhemmin osasti vartioi Uomaan tien varrella ollutta Siiran mottia. Osastosta tiettävästi kaatui 30 miestä, näistä 27 nuoria vapaaehtoisia. Mukana oli myös uukuniemeläisiä nuorukaisia, mm. Siiran tienhaaran motin piirityksessä kaatunut Eino Valtonen, jonka sotaretken vaiheista ja kohtalosta kirjassa kerrotaan.
Kirjan esittely ja arvio booky.fi:n sivuilla: http://www.booky.fi/tuote/leppasilta_mursula_lemetti_siira_osasto_elomaan/9789529326358

HP

Heikki Ylikankaan kirjassa Rata Rautuun, käydään seikkaperäisesti läpi maalis-huhtikuun vaihteessa pääsiäisenä vuonna 1918 käytyä sisällissodan Karjalan rintaman ratkaisutaistelua. Tapahtumat kulminoituivat Raudun asemalle ja sen ympäristöön, jonka punaiset olivat miehittäneet. Asema ja rata olivat strategisesti tärkeitä, koska ne mahdollistivat miehistön ja materiaalin kuljetuksen Venäjältä punaisten tueksi.

Vaikka virallista sotatilaa valkoisen Suomen ja Venäjän välillä ei ollutkaan, osallistui aseman puolustukseen myös satoja venäläisiä taistelijoita; sotilaita, upseereita ja vapaaehtoisia joukkoja. Sen vuoksi valkoisten puolella sota koettiinkin vapaussotana venäläisten karkottamiseksi nuoren Suomen maaperältä.

Taistelut olivat sisällissodan tapaan poikkeuksellisen veriset ja niiden sekaan sotkeutui myös paikallinen väestö ja punaisten puolella mukana olleita perheitä; naisia ja lapsia. Vangiksi jäämistä pelättiin molemmissa leireissä, koska se merkitsi lähes varmaa kuolemaa. Punaisten tappion näyttäessä todennäköiseltä moni venäläinen upseeri mieluummin ampuikin itsensä kuin antautui vangiksi.

Oman mausteensa tapahtumiin toi myös molemmilla puolilla joukkoja johtaneet karismaattiset johtajat, joiden edesottamukset vaikuttivat myös monen rivimiehen kohtaloon.

Molempien sotivien osapuolien puolella oli myös uukuniemeläisiä. Pääasiassa uukuniemeläisiä miehiä kuului kuitenkin Sortavalassa koottuun valkoisen armeijan 8. jääkäripataljoonan, joka tuli ratkaisuvaiheessa mukaan valkoisten vahvistukseksi. Pataljoonan komentajana toimi Lennart Oesch, joka myöhemmin kunnostautui talvi- ja jatkosodissa, yleni kenraaliluutnantiksi ja palkittiin Mannerheimristin ritarin arvolla.

Suomen sotasurmat 1914-1922 verkkosivujen mukaan sisällissodassa sai surmansa 18 uukuniemeläistä, joista Raudun taisteluissa 12, nuorin vasta 16-vuotias Oskar Kettunen.

Rata Rautuun -kirja on lainattavissa Uukuniemen kirjastosta.

Linkki Suomen sotasurmat 1914-1922 verkkosivuille http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input (valitse kirjoillaolokunnaksi Uukuniemi ja paina Hae)

Kustantajan verkkosivut http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510399798

JL

Uukuniemen kirkkokallio Papinniemessä on ollut arkeologisten kaivausten kohteena vuosien 1995-2007 välillä. Paikalla on sijainnut 1600 -luvun puoleenväliin saakka ortodoksinen kylä kalmistoineen ja kirkkoineen. Suomen jouduttua Ruotsin vallan alle Papinniemen kylän ortodoksinen väestö pakeni Venäjän puolelle korkean verotuksen ja luterilaisen käännytystyön seurauksena. On myös todennäköistä että alueella on palvottu tätä ennen suomalaisen muinaisuskon jumalia. Itse Uukuniemi (1700-luvulla ”Ugonniemi”) -nimikin voisi viitata siihen että alueella on palvottu Ukko ylijumalaa.

Autiokylän kirkon alttarin kohdalla kasvanut alttaripetäjä toimi tiettävästi vielä 1800 -luvulla uhri- ja kokoontumispaikkana, kunnes se tuhottiin 1950-luvulla. Papinniemen alueelta löytyy myös kaksi kuppikiveä, jotka toimivat niin ikään uhripaikkoina sekä onnentuojia. Papinniemen leirintäalueen saunan vierestä löytyy kouraisukivi, johon on kaiverrettu käden mentäviä aukkoja joista ohikulkija pystyi kouraisemaan itselleen onnea matkaan. Toinen Papinniemen kivistä on verkkokivi, joka on puolipallon muotoinen ja siihen on kaiverrettu verkkokuvio. Kalastajat uhrasivat verkkokivelle hyvän kalaonnen toivossa tai kiittäessään saadusta saaliista.

Vuonna 1993 löytyi alueelta 1000 kolikon raha-aarre ja sittemmin arkeologisten kaivausten seurauksena on esiin kaivettu muun muassa ikoniriipuksia, ristejä ja nuolenpäitä. Koska kirkkokallio pysyi asumattomana ortodoksien paon jälkeen on muinaisjäännösalue hyvin säilynyt ja näin toiminut hedelmällisenä tutkimuskohteena. Uukuniemellä kesiään viettävä Pirkko Fihlman, joka tunnetaan myös äänellä itkemis-perinteen elvyttäjänä, on yhdessä miehensä Ensio Fihlmanin kanssa perehtynyt kirkkokallion historiaan ja vanhoihin karjalaisiin perinteisiin. Joitakin vuosia sitten esitettiin Uukuniemellä Ensio Fihlmanin kirjoittama “Ukon vakat” -näytelmä, joka kuvaa muinaisuskon keväisiä palvontamenoja ja erinäisissä tilaisuuksissa ollaan saatu kuulla Pirkko Fihlmanin esittämiä itkuvirsiä. Ohessa Pirkon kirjoittama aikaisemmin julkaisematon runo, joka kertoo Uukuniemen harvinaisen muinaismuistoalueen menneisyydestä.

Kirkkokallion tarina

 
“Oi työ entiset eläjät, vuosisatojen takaa.
Työ näitä samoja polkuja kuljitte, samoja kaskimaita työstitte, kaskirauniot raivasitte. Saman järven antimia pyysitte. Pyhiä lehtoja palvoitte, verkkokiville uhrasitte, kouraisukiveltä lykkyä haitte. Alttaripetäjän juurilla rukoilitte, ukko ylijumalalta kasvua anoitte ja ukonvakkoja vietitte.

Tuli sitten usko uusi venään maalta, munkit tarkasti opetti ja entiselle palvontapaikalle kirkko rakennettiin vanhan kalmiston kupeelle. Voi noita vaikeita aikoja, valtaherrat sotia kävivät, rajoista kovin tapeltiin, ruotsien uskoon pakotettiin ja rajan taakse paettiin.
 
Tänne jäivät kotinne, tuhottuina poltettuina kirkkonne ja pappilanne, kaikki maahan tallattuina. Kasvun alle nurmettuivat, unohtuivat aikanaan.
 
Tarinoita kerrottiin, aarteista maahan kätketyistä. Tämän ajan sukupolvi löysi aarteet kirkkomaalta. Kaivoi muistojen kätköstä eloa entistä esille kaiken kansan nähtäväksi. Tarinoita esineitä, kasteristejä monia, jotka kertoivat elämästä, muistoja menneestä ajasta, satoja vuosia uinuneesta. Kaikki muistiin tallennettiin, aika kirjoihin kirjattiin, muinaissuojelulailla suojattiin.
 
Nuorista polvi ehompi, tarmokkaat tomerat partiolaiset Uukuniemen Raja-
karhut muistomerkin pystyttivät. Matkamiehen ristin Elis rakensi, mikä ristisaatossa juhlavasti Kirkkokalliolle siunattiin, menneistä ajoista kertomaan.”

SMM

Myymälänhoitaja Hilkka Pirhonen löysi aittaa siivotessaan laatikon kätköistä vanhan Pellervo –lehden 11/1962, siis runsaan viidenkymmenen vuoden takaa. Tarkemmin sitä selatessaan syy talteen panoon selvisi; lehdessä on upea artikkeli kuvineen Uukuniemestä. Artikkelin kirjoittaja, jo edesmennyt paikallinen toimittaja Tarnalan Salotuvan Erkki, Erkki Paakkinen, kuvaa Uukuniemen kylien elämänmenoa, johon on dokumentoitu myös vanhaa historiatietoa mm. osuuskaupan ja osuuskuntien alkuajoista.

Olemme saaneet Pellervo –lehden päätoimittaja Teemu Pakariselta julkaisuluvan ko. artikkeliin. Juttu on artikkelissamme näköissivuina. Lisäksi artikkelin teksti, kuvat ja kuvatekstit on muokattu luettavampaan muotoon.
Kansikuva on tekstin mukaan myös otettu Uukuniemellä ja kuvaajaksi on merkitty Paavo Korhonen. Tunteeko joku kansikuvan henkilöt? Palautetta tästä voi lähettää uukuniemi.infon palautelomakkeella.

Teksti alkuperäisenä:
Takkukarvainen ruuna pysähtyi puhaltamaan Tokkarin rannassa. Takana olit kymmeniä kilometrejä jääpeitteistä Pyhäjärven selkää. Parkkinahkaiseen turkkiin ja ykspohjalapikkaisiin pukeutunut ajomies koputteli pakkasta rukkasistaan. Sitten ruuna nojasi länkiinsä, kiskoi ylös viimeisen kiperän nousun ja niin oli kuorma perillä. Kuormassa oli vierrinpuita ensi kesän kaskeen.
Tämä tapahtui sata vuotta sitten. Sukupolvesta toiseen jatkunut kaskeaminen oli kuluttanut metsät, ja kasvun hidas kierto ei ennättänyt nostaa tarpeeksi uutta puuta, kun sama halme oli jo otettava uudelleen vuoroon. Senaikaisen tavan mukaan olisi pitänyt lähteä. Muuttaa syvimpiin saloihin, joissa olisi riittänyt honkaa kaskeen ja metsän viljaa särpimeksi. Tälle kohtaa oli kuitenkin sattunut suku, joka ei lähtenyt. Kun kaski ahot vesottuivat, vesat saivat pituutta pari miehen mittaa, ne lyötiin rasiksi ja talvella vedettiin paksummat vierrinpuut kymmenien kilometrien takaa Uukuniemen suurilta saloilta. Seutujen hallitsevin näkymä on metsittymisvaiheessa oleva kaskiaho. Seurakunnan ja pitäjän….. käyttämään tästä koilliskulmasta, Kummun, Niukkalan, Kokonlanden ja kirkonkylästä nimitystä Ahokylät. Kuitenkin kylissä elettiin, joskin olot olivat puutteelliset ja niukat. Siitä seutukunnan suurimman kylän nimikin, Niukkala. Nyt vielä elävä vanhempi polvi muistaa hyvin muuttumisen ajat. He ovat eläneet kauden, jolloin uusi aika on tullut paikkakunnalle, ja he ovat olleet mukana toteuttamassa sen tuloa.
Isäntä Antti Berg, joka on jo sivuuttanut 80 vuoden merkkipaalun, kertoo: “Olot olivat tosi ankeat näissä Ahokylissä. Kaskipelloista saatiin leipä, mutta rahaakin olisi tarvittu ja se oli juuren alla. Myytäviä metsiä ei ollut, sillä kaskiahojen variksenpolkemat räkäpetäjät eivät kelvanneet yhtiöille, jotka saivat salokyliltä salskeata honkaa mielin määrin. Koivu oli aivan arvotonta tavaraa, sitä poltettiin läjillä kaskihalmeissa. Kun omissa kylissä ei ollut puuta myytäväksi, ei ollut metsätöitäkään. Rahdissa käytiin pitäjän toisella laidalla Ännikässä, Kalattomassa ja Ristilahdessa. Rakennushirret tuotiin Pyhäjärven takaa Markkinasaaresta. Pieniä rahatuloja saatiin syksyllä Sortavalan markkinoilla, joissa käytiin hevospelillä. Linnut ja turkisnahat olivat markkinatavaraa. Puolukkaa myytiin syksyllä ja sipulia viljeltiin jonkin verran. Milloin oli tullut hyvä sienivuosi, niin Salmin mies osti sipulia Sortavalan markkinoilla. Joskus olisi pitänyt rakentaa, joskus taas suorittaa talouteen jokin suurempi hankinta, mutta lainaa ei ollut saatavissa kuin matkojen takaa ja sekin pelon perästä. Pakko pani oman pankin perustamiseen. Ahokylien Osuuskassan perustava kokous pidettiin Särkänpään Jussin talossa lokakuussa 1922 ja siitä se alkoi. Mukana oli tarkastaja Juhani Leppälä, joka lupasi 2 000:- lainaa Keskuslaina-rahastolta. Kassanhoitajaksi valittiin Jalmari Tynkkynen ja hallituksen puheenjohtajaksi harmoonitehtailija A. J. Tiainen, jonka taitavuutta ja kaukonäköisyyttä saadaan kiittää, että monista alkuaikojen vaikeuksista niin hyvin selvittiin. Tyhjästä alkaminen oli hankalaa, monta kertaa saivat hallituksen jäsenet panna omavastuullisesti nimensä luottovekseliin kassalle alkupääomia saadakseen, ja kymmenen vuotta pidettiin kokouksia ilman mitään kokouspalkkioita.
Meijeritoimintakin oli alkuun omintakeista. Aluksi oli yhtiömeijeri Homavaarassa ja sillä kuorima-asemia ympäri pitäjää, vieläpä Kesälahden pitäjän puolellakin Totkunniemessä. Voita vietiin 20-30 dritteliä viikossa Viipuriin. Sitten meijeri joutui kauppias Yrjö Mujusen omistukseen, joka perusti sen yhteyteen myllyn ja sahan. Yksityinen omistussuhde ei oikein tyydyttänyt maidonlähettäjiä, sillä haluttiin olla itse mukana maidon hintaa määräämässä ja niin syntyi osuuskuntapohjalla kylämeijereitä melkein joka kylään. Vaatimusten kohotessa ne ovat lakanneet ja nyt ovat pitäjäläiset jäseninä suuremmissa osuusmeijereissä, Kirjavalan seudun Osuusmeijerissä tahi Osuusliike Tuotteessa. Uusia, ajan vaatimia yhteisiä yrityksiä on Niukkalan kylään noussut useita. On osuuskaupan myymälä, yhteinen viljankuivaamo, sonniosuuskunta ja kaksi puimuriyhtymää. Pankkina on riittänyt oma osuuskassa, eikä valituksia ole kuulunut. Jokaisen rahat ovat sopineet talletettavaksi ja jokaiselle anojalle on voitu myöntää lainaa, kun vain vakuus on ollut kunnossa.”
Maanviljelijä Juho Suppola, jonka talo on Kummun kylän puolella, on ollut osuuskaupan hallintoneuvostossa 36 vuotta, siitä suurimman osan puheenjohtajan nuijan varressa. Hän sanoo, että “osuustoiminta ei olisi noussut edesauttamaan taloudellista kehittymistä, ellei se olisi ollut alkuunpanijoilla ennen kaikkea sydämen asia. Saattaahan olla, että se on nykyisin muuttumassa enemmän Iiiketaloudelliseksi kysymykseksi, mutta ainakin alkuaikoina on aatteellisuus ollut sen suurin käyttövoima. Nykyään voivat tuntua huvittavilta osuuskauppamme alkuaikojen touhut, mutta silloin olivat ajat ja olosuhteet toisenlaiset. Niihin aikoihin ei joka paikassa ollut edes nähty muuta muokkausvälinettä kuin puinen aatra ja risuhara. Kauppa osti sitten ensimmäisen rautaisen kääntöauran ja lahjoitti sen maamiesseuralle, joka lainasi sitä ympäri pitäjää kokeiltavaksi. Tällä tavalla piti ensin opettaa viljelijät käyttämään uusia työvälineitä, ennen kuin päästiin niitä myymään. Miten sitten olisi voitu kaikki laskea kannattavuuden kannalta. Tulevaisuuteen uskoa ja edistyksellistä mieltä tarvittiin. Aluksi suoritettiin tarvikkeiden yhteishankintoja kylämeijereiden nimissä, kunnes vuonna 1916 perustettiin Mensuvaaran kylään osuuskauppa. Pian sillä oli myymälöitä melkein joka kylässä, jolloin nimikin muutettiin Uukuniemen Osuuskaupaksi. Uskoa siinä tarvittiin kun kaupan toiminta tapahtui hallituksen jäsenten taloudellisella vastuulla. Yhteishenkeä piti olla, kun myymälät rakennettiin jäsenlainoituksen avulla. Sodan seurauksena alue pieneni, joten yritimme yhteistoimintaa Parikkalan Osuuskaupan kanssa. Silloisen tavarapulan takia se kuitenkin osoittautui ylivoimaisen vaikeaksi. Lopulta päädyttiin siihen, että ostettiin Kesälahden ja Punkasalmen Osuuskaupan myymälät ja nimi muutettiin Uukuniemen Osuuskaupasta laajemmalle pohjalle Maaseudun Osuuskaupaksi, jolla on nykyisin 10 myymälää em. alueella.”
Historian murroskaudet muuttelevat maailmaa, eivätkä suurista tapahtumista syrjässä olevat seudutkaan voi jäädä niistä osattomiksi. Viimeisten sotavuosien seurauksena laaja Uukuniemen kunta joutui valtaosiltaan luovutettavaksi. Ainoastaan Ahokylät jäivät Suomen puolelle. Nykyisen käsityskannan mukaan olisi pitänyt lähteä. Muuttaa paremmille paikoille etsimään elintasoa, mutta se suku, joka ei ahottuneista kaskikylistään lähtenyt ennen, ei lähtenyt nytkään. Elintaso on luotu tänne omalla työllä ja yhteishengellä. Entiset kaskiahot kasvavat nyt hoidon alaisina salskeata mäntyä. Kivet on siirretty konevoimin valtaviksi röykkiöiksi peltojen reunoille. Suuret kuivatusviemärit halkovat soita ja järvien vesijättömaita ja sokerijuurikas, nykyisen ajan rahakasvi, valtaa uutta alaa vuosi vuodelta. Traktorit muokkaavat peltoja siellä, missä viisikymmentä vuotta sitten epäuskoisina kokeiltiin ensimmäistä kääntöauraa ja syksyllä nielevät yhteiset puimurit eloa kitaansa. Koneet tekevät nykyään kymmenien miesten työn, joten monien nuorten on toimeentulon takia pakko etsiä uusia työmahdollisuuksia muualta, mutta he ovat saaneet mukaansa veren perintönä uukuniemeläisten arvokkaimman omaisuuden, maltillisuuden, sopeutuvaisuuden ja sitkeän yrittäjämielen. Suurin osa pitäjäläisistä on siirtolaisina eri puolilla Suomea, mutta tänne vanhaan kirkonkyläänsä he kokoontuvat vuosittain yhteisille Uukuniemi-juhlillensa, eikä muualla työskentelevä nuorempi sukupolvikaan ole unohtanut entistä synnyinseutuaan. Pääkaupungissakin heillä on oma uukuniemeläisyhdistyksensä. Nämä Ahokylät voisivat yhtä hyvin olla kituvia, puoliautioita syrjäisen rajaseudun kyliä, mutta nyt ne ovat toimeentulevaa, päivänpaisteista ja kehittyvää seutua, joka arvokkaalla, vähäeleisellä mutta hienolla tavalla edustaa entistä Uukuniemeä ja sen vanhan talonpoikaisuuden parhaimpia perinteitä.

Kuvatekstit:

Ahokylien, nykyisin Uukuniemen Osuuskassa.

“Inflaation pelossa”, nauroivat maamiesseuran johtomiehet, ”sijoitettiin seuran ainoa tuhatmarkkanen kiinteistöön.” Talkoohengen merkeissä kohosi Niukkalan urheilukentän laidalle Uukuniemen Maamiesseuran Rajapirtti, jonka kustannusarvio oli kymmenen vuotta sitten 3.5 miljoonaa.

Harvasta kansakoulusta löytyy niin erikoista ja vaativaa käsityötunnin aihetta kuin Niukkalasta. Opettaja Maija Tiainen otti sen koulun käsityöohjelmaan ja nyt on pitsinnypläys koko kylän naisväen yhteinen suuri harrastus. Koulun “miesten puolella” valmistettiin nypläystyynyjä koko kylän tarpeiksi.

Maanviljelijä Juho Suppola tunnetaan osuustoimintamiehenä, mutta myöskin määrätietoisena metsien uudistajana, joka on saattanut suuret alat entisiä Ahokylien kaskimaita kasvukuntoon. Taitavaan talonpitoon kuuluu myöskin ajallaan tapahtuva vastuun siirtäminen nuoremmalle polvelle. Talon molemmat isännät, vanha ja nuori, esittelevät vieraalleen ensi kesänä rakennettavan uuden navetan piirustuksia.

Maamiesseuran puheenjohtajan, Väinö Lemisen pellolla aloiteltiin viime syksynä sokerijuurikkaan nostoa. Juurikas on jo melko yleinen raha- ja rehukasvi, jonka hehtaarisadossa on näillä vanhoilla kaskimailla päästy 30 000 kilon paremmalle puolelle, kertoi maanvilj. Leminen.

Sah

Hautausmaiden aitojen sisäpuolelle kätkeytyy monta tarinaa ja tarkkaavainen kulkija voi löytää täältä aikansa merkkihenkilöiden viimeisiä leposijoja. Merkittävät henkilöt ovat yleensä saaneet suurempia ja näyttävämpiä hautamuistomerkkejä kuin tavalliset ihmiset, joidenka haudat ovat luterilaisen perinteen mukaan melko vaatimattomia. Uukuniemen Paakasalmen hautausmaalta löytyvät muun muassa runoilijan, sätkäkoneen keksijän ja ”Karjalan naisprofeetan” haudat.

Horrossaarnaaja Helena Konttinen (1871-1916) oli uukuniemeläisyydeksi kutsutun herätysliikkeen keskushenkilö. Karjalan naisprofeetaksi kutsuttu Konttinen alkoi saarnata eräänlaisen unitilan vallassa vuonna 1905 ja muutettuaan Uukuniemen Sikopohjan Parikanniemeen vuonna 1907 syntyi hänen vaikutuksestaan kylälle kaikenlaista hartaudellista toimintaa. Konttisen sanotaan pystyneen horrostilassaan antamaan raamatunselityksiä, ennustamaan tulevia tapahtumia ja kerrottiin hänen parantaneen vakavan reuman riuduttaneen miehenkin. Uukuniemen silloinen kirkkoherra A.G. Walle (1843-1910) ei katsonut herätysliikkeiden ja maallikkosaarnaajien tekemisiä hyvällä, ja oli varsin tuohtunut kun ei saanut tätä toimintaa pitäjästä loppumaan.

Jalmari Ahokas (1898-1965) puolestaan tuli kuuluisaksi kehittämällä tupakan käärimiseen tarkoitetun sätkäkoneen. Papinniemen Kannaksen tilalla syntynyt Ahokas ei ollut kiinnostunut maanviljelyksestä, vaan pestautui nuorena kotikylän kauppa-apulaiseksi ja opiskeli sittemmin Viipurin kauppakoulussa työskennellä samalla alan yrityksissä. Erinäisten epäonnistuneiden liiketoimien jälkeen Ahokas kehitteli sätkäkoneen, jolle myönnettiin patentin vuonna 1942. Laite oli erityisen suosittu sotien aikaan ja tuotetta käytiin esittelemässä jopa Pariisissa asti. Toinen kuuluisa tehtailija Antti Juho Tiainen (1871-1931) perusti Niukkalaan harmoniverstaan vuonna 1903. Vuosisadan vaihteessa urkuharmoneja ostettiin erityisesti kansakoulujen käyttöön ja vielä nykyisinkin Tiaisen urkuharmoneja löytyy useasta uukuniemeläisestä kodista.

Olof Berg (1842-1917), joka käytti kirjailijanimeä Olli Wuorinen, oli uukuniemeläinen kääntäjä ja runoilija, joka toimi myös kansakoulunopettajana Haminassa. Wuorinen kirjoitti runojaan useimmiten kalevalamitalla, ja julkaisi niitä Suomen Kuvalehdessä, V. Kilpisen Kansan Lehdessä sekä tuli julkaisseeksi myös omia teoksia, kuten ”Sepitelmiä: runon kokeita” vuonna 1875. Ensikosketuksen runouteen Wuorinen sai Uukuniemen kylällä asustavilta maanmiehiltään, jotka sepittelivät niin kalevalamittaisia ivarunoja kuin loppusoinnullisia häälaulujakin.

Paakasalmen hautausmaalta löytyy myös hukkuneiden hauta, joka on pystytetty vuonna 1903 epätavallisessa veneonnettomuudessa kuolleiden muistolle. Kahdeksantoista ihmistä hukkui Ristiselällä ollessaan poistulomatkalla Uukuniemen kirkonmenoista, kun kirkkoveneenä käytetyn proomun katto romahti ja sinne kiivenneet joutuivat vedenvaraan. Proomua vetänyt höyrylaiva Aino siirrettiin turman jälkeen muihin tehtäviin ja tapahtuman seurauksena laivaliikenne loppui Pyhäjärveltä kokonaan.

SMM

Puolustusvoimien ja Kansalliskirjaston toteuttaman suuren kuvaprojektin arkisto suurelle yleisölle eilen ja palvelu kuormittui, kun ihmiset pyrkivät samaan aikaan katsomaan, löytyykö arkiston aarteista kenties kuvia omista sukulaisista.

Uukuniemen alueelta löytyy arkistosta yli 60 sota-ajan kuvaa. Osa kuvista on lohdutontonta näkyä tuhoista.

Arkiston löydät tästä: http://www.sa-kuva.fi/

Varaudu palvelussa tukoksiin, ensimmäisenä päivänä käyttäjiä oli yli 100 000.

Arkiston digitalisointi on kestänyt puolustusvoimilta yli kolme vuotta.

SA-kuva-arkisto ei sisällä kaikkea puolustusvoimien sotakuvamateriaalia. Noin joka tuhannes kuva on jäänyt julkaisematta niiden raakuuden takia.
Aiheesta kirjoitti ensimmäisenä Uusi Suomi.

MA