www.uukuniemi.info lauantai 12.10.2024
Rapujen istutuksen vuoksi rauhoitetaan ravustus Korpijärvessä kolmeksi vuodeksi. Rauhoitus loppuu vuoden 2020 ravustuskauden alkaessa. Kannan hoitoon ja istutuksen levinneisyyden seuraamiseen liittyvä koeravustus sallitaan hoitokunnan määrittelemällä tavalla ja näistä saadut ravut päästetään takaisin järveen.
Uukuniemen osakaskunta
Mitä saadaan kun yhdistetään neljä keskisuomalaista rakennusalan yrittäjää, metallinpaljastimet, sähkölamput ja viikonloppu Uukuniemellä? Erittäin mielenkiintoinen seikkailu! Näin tapahtui viime viikonloppuna, kun pihaan päräyttivät Jukka Ahokas, Tero Poikola, Mika Ahonen ja Janne Hassinen. Aarteenmetsästäjät.
Vaikka miehet asuvatkin Keski-Suomessa Jyväskylän seudulla, ulottuvat Jannen ja Jukan sukujuuret aina Uukuniemelle saakka. – Jannen mummo on syntynyt entisellä Mujusen kaupalla ja minun mummolani on puolestaan Myötävaarassa, kertoo Jukka Ahokas. Miesten yhteinen harrastus eli vanhojen tavaroiden ja esineiden metsästys metallinpaljastimilla alkoi viime keväänä. -Aiemmin olemme tehneet etsintöjä pääasiassa Keski-Suomessa mutta tällä kertaa tie toi Uukuniemelle, Ahokas sanoo.
Idea harrastukseen syntyi Ylellä pyörineestä tv-ohjelmasta “Menneisyyden metsästäjät”. Ihan mistä tahansa ei aarteita ole lupa etsiskellä vaan siihen on olemassa tarkat säännöt. – Aina tulee olla myös maanomistahan lupa esimerkiksi pelloilta etsiessä, Ahokas kertoo. – Lisäksi yli 100 vuotta vanhat esineet kuuluvat museovirastolle ja uudemmat, arvoltaan yli 25€ olevat esineet on toimitettava poliisille. Papinniemen leirintäalueella majoittuneet aarteenmetsästäjät olivat jo ehtineet löytää Uukuniemi-reissultaan vanhoja työkaluja, kuten sepän työvälineen joka on arviolta 1800 luvulta, läjän hevosenkengitysnauloja, hylsyjä ja vanhoja rahoja. Esiin putkahti muun muassa 5 penninen tasan sadan vuoden takaa ja Jugoslavialainen kolikko, jota ei vielä toistaiseksi pystynyt tarkemmin määrittämään.
Metsästys ei suinkaan rajoitu päiväsaikaan, vaan illan hämärtyessä etsinnän kohde vaihtuu esineistä hyönteisiin. – Uukuniemellä on hyvin monipuolinen hyönteislajisto muuhun Suomeen verrattuna. Se kuuluu itäiseen lajistoon mitä ei muualla ole. Hyönteiskartoitusta olemme tehneet monissa Euroopan maissa kuten Espanjassa, Kreikassa ja Italiassa. Myös Saudi-Arabiassa ja Thaimaassa olemme vierailleet, miehet kertovat lähes yhdestä suusta. – Minulla on yksi huone varattu kokonaan perhosille. Lajeja siellä on yhteensä noin 15 000, sanoo Poikola.
Näiden neljän metsästäjän innostus tarttuu oitis keneen tahansa. Iloisen ja puheliaan seurueen juttuja kuunnellessa vierähtäisi helposti kokonainen päivä, mutta matka metsästysmaille jatkuu. – Seuravaksi suuntaamme todennäköisesti Joutsaa. Mutta varmasti tulemme Uukuniemelle vielä uudelleen tänä vuonna, Ahokas lupaa.
K.L.
Keväällä maaliskuun loppupuolella, tarkalleen ottaen 27. päivä, teki Osmo Melanen Niukkalassa mielenkiintoisen havainnon: Kukkurin lintulaudan alla jyviä nokki, ei suinkaan punatulkku eikä talitintti, vaan yksinäinen fasaanikukko. – Se oli ensimmäinen havainto, jonka jälkeen kaveria nähtiin oikeastaan päivittäin, Melanen kertoo. Kevättalvella lumien aikaan fasaanikukon liikkeiden seuraaminen oli helppoa. – Jäljet kulkivat Kukkurin ja Verstan alueella ja johtivat usein entisen koulun kuusien luo, jonne se luultavasti meni aina nukkumaan, Melanen jatkaa.
Niukkalanmäen asukkaat ovat ehkä saattaneet kuulla voimakasta kiekumista, joka ei kuitenkaan tavallisen kukon ääneltä kuullosta. Fasaanikoiras kajauttaa keväisen soidinhuutonsa, kaksitavuisen “köök-kök” -kiekaisun, mieluiten muuta maastoa korkeammalta paikalta, esimerkiksi kiveltä tai maakummulta. – Äänen perusteella ristimme kukon lopulta Köököksi, se kun näytti asettuneen mäelle vakituisesti asumaan, naurahtaa Melanen.
Poikamies-Köökön kohtalo alkoi kuitenkin hiukan säälittämään, ja lopulta Melanen puolisoineen päätti tehdä asialle jotain. – Saarella Kirjavalassa on vanha fasaanitila, jonne otimme yhteyttä. Kuultuaan Köököstä kasvattaja päätti sponsoroida kukkoa neljällä kanalla. Kanat saapuivat 22.5. ja ne laskettiin vapauteen Kukkurilla, Melanen kertoo. Köökö ei liikkeissään vitkastellut sillä vain viikon kuluttua ylpeä kukko nähtiin päiväkävelyllä kahden kanasen kanssa. – Yksi fasaaniuros saattaa hallita jopa seitsemän naaraan laumaa, mutta Köökön seurassa on yleensä viihtynyt kaksi kanaa. Se on vähän epäselvää, ovatko ne joka kerta samoja fasaanikanoja, sanoo Melanen.
Fasaaneille tyypillistä elinympäristöä on aukea “kulttuurimaisema”, viljelysmaat ja asutuskeskusten laitamat. Ne myös viettävät usein koko vuoden samoilla alueilla. Köökön reviiriksi on muotoutunut Kukkurin, Verstan, Suppolan ja Suurentuvan ympäristö. Mistä Köökö alunperin on paikalle tupsahtanut, on arvoitus. – Reilu 20 vuotta sitten kun enoni vielä asui Kukkurilla, täällä eleli usean fasaanin poikue muutaman vuoden ajan. Sitten ne katosivat jonnekin. Kesälahden ja Saaren puolella on myös fasaaneja, Melanen pohtii Köökön mahdollista alkuperää. Fasaanien luonnollista esiintymisaluetta on ollut Aasia ja Kaakkois-Eurooppa, josta sitä on vähitellen istutettu kaikille mantereille (lukuun ottamatta Etelämannerta). Suomeen ensimmäiset fasaanit istutti tehtailija Karl Fazer vuosina 1901–1902.
Vaikka fasaani onkin riistalintu, se on ollut myös rauhoitettu. Melanen toivookin, että Köökö kanoineen saisi elellä rauhassa ja liipaisinta painetaan vain kamerasta. – Tarkoituksena on järjestää tälle laumalle talviruokintaa, kesällä ne kyllä löytävät kaiken ravinnon tuolta luonnosta, hän sanoo.
Entä mikä on viimeisin havainto Köököstä? -Kyllä se eilen viimeksi liikkeellä oli, tällä kertaa vain yhden kanan kanssa, Melanen päättää.
K.L.
Kuvat: Osmo Melanen
Pehmeään metsätiehen painuneet jäljet todistivat karhun jo heränneen talviuniltaan ja liikkuneen Palolahdessa Korpijärven tuntumassa. Kyseessä näyttäisi olevan naaraskarhu jota seurasi ainakin yksi pentu.
Pääsiäispyhinä Pyhäjärven rantamilla on päästy ihmettelemään ja ihastelemaan luonnon ihmeellisyyttä. Järveltä kantautunutta äänimaailmaa on kuvailtu muun muassa kesäiseksi ukonilmaksi tai “sonnilauman mölinäksi”. Voimakkaimmillaan keväinen konsertti on heti auringonlaskun jälkeen, jolloin äänet kuuluvat aina asuntojen sisälle asti. Syynä ovat suurehkot lämpötilan vaihtelut, jään ohuus sekä lumettomuus. Kumean jyrinän lisäksi voi kuulla repiviä räsähdyksiä jääpeitteen halkeillessa. Aaveisia ääniä ei siis tarvitse säikähtää eikä sodan syttymistä pelätä, näille löytyy luonnollinen selitys!
Isokokoinen koiraeläin, mahdollisesti susi, on liikkunut 30.12.2016 Uukuniemen Kummussa, aivan talon pihassa Kankaantiellä. Kuvan lähetti Heini Tiainen.
TEKSTI JA KUVAT: TT
Uukuniemellä pyhättö viimeksi satoja vuosia sitten
Uukuniemen Kirkonkylälle nousi kesän aikana ortodoksinen tsasouna. Uukuniemellä, kuten ei myöskään Saarella, Kesälahdella tai Punkaharjulla ole ollut pyhättöä liki 400 vuoteen.
Pyhän perheen tsasounan rakennutti Uukuniemellä kesiään viettävä Andreas Hänninen.
Tsasounan rakentamista Hänninen oli suunnitellut jo pitkän tovin. Syyskuussa vuonna 2009 Hänninen etsi Uukuniemi.infon kautta Tsasounan rakentamiselle apukäsiä ja kertoi että lehtikuusihöylähirret olivat seuranneet hänen mukana yli 20 vuoden ajan etsien paikkaa rakentua.
Paikka löytyi lopulta Kirkonkylän Akkakalliolta, aivan Hännisen kesäpaikan tuntumasta.
Polulle on näkyvä viitoitus ja tsasounalla voi kulkija käydä hiljentymässä. Sisällä mahtuu toimittamaan myös pieniä hetkipalveluksia.
Pyhän Perheen tsasouna muistuttaa meitä kristinuskon synnystä, perheen pyhyydestä ja siitä, että oikeauskoiset kristityt kuuluvat Kirkon pyhään perheeseen.
Tsasounan risti ja kupoli nousevat lokakuussa
Lokakuun 8. päivä klo 13 tsasounalla vietetään ristin ja liekkikupolin ylösnostojuhlaa. Isä Aarne Ylä-Jussila toimittaa rukoushetken, vedenpyhityksen ja vihmonnan ja risti kupoleineen nostetaan miesvoimin katolle paikoilleen. Tapausta juhlitaan Uukuniemen kirkon pihalla Pitäjätuvalla välittömästi tapahtuman jälkeen. Pienimuotoisen tarjoilun ohessa rakentajat kertovat muutaman sanan hankkeesta ja ohjelmassa on lääninrovasti Erkki Lemetyisen esitys Uukuniemen kirkon pyhästä Jaakobista.
Paikallinen Seppo “Paroni” Paakkunainen esittelee perinteisiä karjalaisia lyömäsoittimia, sekä muutaman musiikkikappaleen. Keskustelun ja napostelun ohessa Aino Vuolli musisoi kanteleella suomalaisia ja karjalaisia kansansävelmiä ja toiveiden mukaan ehkä Konevitsan kirkonkellotkin. Kaikki ovat tervetulleita.
Pyhän perheen tsasounan ristin ja kupolin ylösnostojuhula 8.10 klo 13 Uukuniemen Akkakalliolla. Lisätietoja Andreas Hänniseltä p. 0402166401.
TEKSTI JA KUVAT : TT
Suomi on tunnetusti metsien ja järvien maa. Kylmässä pohjolan maassa on liki miljoona metsänomistajaa eli yksi viidestä kansalaisesta omistaa metsää. Valtio omistaa noin kolmanneksen metsistä. Metsäteollisuus on Suomen kansantalouden peruspilareita. Metsistä on siis pidettävä huolta. Uukuniemellä asuva Janne Piitulainen jos kuka tietää tämän.
Piitulainen on töissä Punkaharjun Metsäpalvelulla, hänen työnkuvaan kuuluu muun muassa metsien raivuut, puiden istutukset, varhaisperkkuu ja taimikoiden hoidot. Töitä on tehtävä kelillä kuin kelillä.
Luonnon rauhaan Uukuniemelle
Aurinko paistaa. On kesäkuun ensimmäinen hellepäivä. Kesäkaverimme itikat ja paarmat, ovat tulleet tervehtimään. Hakkuualueen keskeltä pilkottaa mies kirkkaan oransisssa takissaan, kädessään hänellä on punainen taimien istutukseen tarkoitettu apuväline. Koivun taimi läpäisee putken ja uppoaa multaiseen maahan.
-Vähän tuo meinaa kuuma olla, kun piti firman työvaatteet laittaa kuvia varten. Nuo omat ovat vähän ohkaisemmat, sanoo Piitulainen, joka on juuri istuttanut 800 koivun tainta.
Hän kertoo että koivun taimet ovat hieman hitaampi istuttaa kuin esimerkiksi kuusen taimet, joita istuttaa noin 1500 – 2000 päivässä. Kirjanpainaja kaarnakuoriaisesta huolimatta kuusta istutetaan edelleen eniten. Koivu on kuitenkin kasvattanut Uukuniemellä suosiotaan.
Metsätalousinsinööriksi (AMK) opiskellut Piitulainen muutti Uukuniemelle 2015 vuoden vaihteessa. Elämä Imatralla ja tehdastyöt vaihtuivat Uukuniemeen ja luonnonrauhaan. Työt eivät kuitenkaan olleet ainoa syy muuttoon.
-Emännän perässä tänne tulin. Hän on kotoisin Tarnalasta, selventää Piitulainen joka on itse Pohjois-Karjalan poikia, Tuupovaarasta.
Pariskunta on viihtynyt Uukuniemellä, vaikkakin talvella tahtoo välillä olla hieman tylsää. Uukuniemellä on kuitenkin oivat puitteet Piitulaisen lempiharrastukselle kalastukselle. Metsähommat eivät myöskään ole pelkästään työntekoa vaan Piitulainen tekee niitä mielellään vapaa-ajallakin. Harrastus ja työ menevätkin välillä sekaisin.
Janne Piitulainen
Metsäinsinööri (AMK)
KUKA? Asuu Uukuniemen Niukkalassa
Töissä Punkaharjun Metsäpalvelulla
Harrastaa kalastusta
Metsätyö vaatii tiettyä mielenlaatua
Metsän raivaus- ja istutushommissa Piitulaista kiehtoo luonnon monimuotoisuus ja siellä työskentely. Harva pääsee tervehtimään töissään eläinkunnan jäseniä.
-Kerran mäyrä tuli noin viiden metrin päähän kun ei jostain kumman syystä huomannut minua. Oli siinä ihmettelemistä molemmin puolin. Villisikoja näkee paljon ja hirviä. Kuulokkeet päässä on välillä vaikea havaita eläimiä, kertoo Piitulainen.
Yksin työskentely metsän keskellä ei kuitenkaan sovi kaikille. Piitulainen muistuttaa, että se vaatii erityistä mielenlaatua. On osattava olla yksikseen.
-Tämä on itselleni mielekkäämpää kuin koneen äärellä istuminen. Mielummin sitä tänne herää kuin tehtaaseen, kertoo Piitulainen ja osoittaa taustalla olevaa perinteistä suomalaista metsämaisemaa.
Piitulaisen työalueeseen kuuluu koko lähiseutu; Uukuniemi, Parikkala ja Kesälahti. Joskus on töitä tehty Kiteen Puhoksessakin. Töitä Piitulaisella riittäisi vielä entistä enemmänkin jos metsiä tajuttaisiin hoitaa paremmin. Aihetta sille nimittäin olisi koko lähiseudulla.
-Autolla ajaessa tulee seurattua metsien tilannetta ja täytyy kyllä sanoa että tarvetta hoitamiseen olisi. Varhaisperkkaus on tärkeää. Monta kertaa olen huomannut että tuossa olisi hyvät kuuset tulossa kun vaan raivaisi muut pois, harmittelee Piitulainen ja ohjeistaa että edes kerran vuoteen olisi hyvä käydä taimikon laidalla katsomassa kuinka metsä voi.
Ottamalla yhteyttä Punkaharjun Metsäpalveluun voit tehdä arvion metsäsi kunnosta. Yrityksen kautta hoituvat kaikki metsään liittyvät toimenpiteet kuten raivaukset, istutukset, puun hakkuut yms. Lisätietoja osoitteesta http://www.metsat.fi/ .
Maatalouden päätukihaku päättyi 15.6.
Parikkalan maaseututoimistolle, Saaren Akonpohjaan, tuli yhteensä 227 hakemusta, joka oli 14 vähemmän kuin viime vuonna. Sähköiset hakemukset lisääntyivät ja tänä vuonna 92 % hakemuksista jätettiin sähköisesti.
-Sähköisten hakemusten keskiarvo koko Etelä-Karjalassa oli 85 %. Ainoastaan Savitaipaleella jätettiin enemmän hakemuksia netissä kuin meillä, tarkentaa agrologi Hanna Parikka Parikkalan maaseututoimistosta.
Parikka kertoo että tilojen keskimääräinen pinta-ala on noussut, sillä pienet tilat lopettavat ja isot tilat hankkivat lisää pinta-alaa.
-Viime vuonna Parikkalan alueelle tuli yksi uusi tila. Sukupolven vaihdoksia on tapahtunut, mutta monet nuoret lopettavat viljeltyään viisi vuotta, sanoo Parikka ja jatkaa että viljelyä tehdään usein muun työn ohella.
Maataloustoimisto palasi takaisin Saarelle, oltuaan hetken kuntakeskuksessa Parikkalassa. Asiakkaita on riittänyt. Viimeisen kuukauden aikana toimistolla on käynyt 126 asiakasta.
-Minun järjellä tämä on parempi sijainti, sillä toimisto sijaitsee kunnan keskellä, pohtii Parikka ja toivoo että toimisto säilyisi Saarella.
Parikkalan maataloustoimistossa on kaksi vakituista virkaa. Parikan lisäksi toimistolla työskentelee vs. maaseutusihteeri Liisa Valkonen. He toivovat että ihmiset ottaisivat rohkeasti yhteyttä.
-Neuvomme mielellämme Vipu-palvelun käytössä. Onhan tämä maatalous aika byrokraattista, eikä niinkään viljelijäystävällistä, sanoo Parikka.
Viimevuotisten tukien myöhästyneet maksut ovat saaneet paljon julkisuutta. Helsingissä järjestettiin muun muassa traktorimarssi jossa sadat maanviljelijät ajoivat traktoreillaan senaatintorille osoittaen mieltään maanviljelijöiden heikentyneestä tilanteesta. Mielenilmaus oli Maa- ja metsätaloustuottajain keskusjärjestön MTK:n järjestämä.
Osa tuista on vieläkin saamatta.
-Viimeisin tieto meillä on, että loput viivästyneet tuet maksettaisiin kesäkuun loppuun menessä, kertoo Parikka.
Havahdun tiistaiaamuna puhelimeni värinään. Kello on noin puoli kymmenen ja olen juuri saanut viestin hyvältä ystävältäni Matias Korhoselta. Viesti on lyhyt ja ytimekäs.
-Alahan ukko herätä, ollaan tulossa.
Pyyhin unihiekat silmistäni, katson viestiä hieman hämilläni, kunnes muistan että olimme edellisiltana, puoliksi vitsillä, sopineet lähtevämme kohti Salomoniksi nimettyä kesämyrskyä. En ollut saanut vahvistusta lähdöstä vielä edellisiltana, mutta nyt sain.
Viesti saa minut nousemaan nopeasti sängystä ylös. Olen samaan aikaan innostunut ja jännittynyt. Jos kaikki menisci nappiin, voisimme kokea jotain josta olemme viimeiset viisi vuotta haaveilleet. Pakkaan lainelaudan ja märkäpuvun autoon. Lähden liikkeelle.
Surffaus – intohimo
Kokeilimme surffausta Matiaksen kanssa ensi kertaa Marokossa syksyllä 2011. Olimme molemmat harrastaneet pienestä pitäen lumilautailua ja rullalautailua, mutta olosuhteiden pakosta lainelautailusta olimme vain uneksineet. Marokossa vietetyn kahden viiko jälkeen paluuta ei ollut. Harrastus imi mukaansa. Tämän jälkeen maailmaa on kierretty surffauksen parissa, yhdessä ja erikseen.
Marokon reissun kanssa samoihin aikoihin Suomessa ilmestyi Aleksi Rajn ohjaama dokumenttielokuva Finnsurf. Elokuvan yhtenä teemoista ovat lainelautailu Suomessa ja intohimo tähän lajiin. Kova tuuli piiskaa kroppaa, pakkasta on muutama aste, vesi lähes nolla-asteista ja päällä paksu kuuden millin märkäpuku. Veteen on kuitenkin päästävä.
Kyseinen elokuva teki meihin molempiin suuren vaikutuksen. Emme olleet aiemmin tienneet, tai edes unelmoineet, että Suomessa olisi mahdollista surffata. Ehkä mekin jonain päivänä…
Auto alle ja aaltoja etsimään
Kaarran autolla Parikkalan S-marketin pihaan. Olen reilusti myöhässä sovitusta lähtöajasta. Jo kaukaa näen kaksi henkilöä, joista toinen kantaa pitkää lautapussia olallaan. Aurinko paistaa, eikä myrskystä ole vielä tietoakaan. Ajan Matiaksen ja hänen kaverinsa Jannen Käyhkön eteen.
-Mikä kesti? kysyy Matias.
Kerron, että en saanut varmistusta reissulle, joten pakkaaminen jäi aamulle.
-Mikäs on suunnitelma? kysyn vuorostaan pojilta.
-Eiköhän lähdetä ajamaan kohti etelää ja päätetään sitten matkalla, tuumivat pojat.
Suomi surffausmaana
Suomessa surffaaminen ei ole läheskään jokapäiväistä herkkua. Luontoäiti tarjoaa surffattavia aaltoja Itämerellä noin 60 – 80 päivänä vuodessa. Tuulla täytyy oikeasta suunnasta ja kovaa. Yleensä vähintään 15 metriä sekunnissa. Syys-, ja kevätmyrskyt ovatkin parhaita aikoja löytää surffattavia aaltoja Suomesta. Täytyy vain muistaa, että vesi on kylmää, todella kylmää ja suurin osa rannoista erittäin kivikkoisia. Tästä johtuen harrastus kannattaakin aloittaa jossain muussa, surffaukselle suotuisammassa, maassa.
Viime vuosina räjähdysmäisesti kasvanutta lajia on kuitenkin Suomessakin harrastettu jo vuosikymmeniä.
Porvoosta Hankoon
Hieman Porvoon jälkeen käännymme rampista oikealle Emäsalon suuntaan. Se on tunnettu yhtenä parhaista paikoista suomisurffauksessa. Viime syksynä siellä kilpailtiin surffauksen Suomen mestaruudesta. Olemme kuitenkin hieman skeptisiä, sillä Salomonin tuulensuunta on juuri päinvastainen kuin sen pitäisi olla, jotta Emäsaloon syntyisi surffattavia aaltoja. Halusimme kuitenkin nähdä paikan tulevaisuuden varalta.
-Tästä ne käveli siinä Finnsurffissa, muistelee Matias astellessaan havumetsän läpi rantakallioille.
Kuvittelemme mielessämme dokumentin kohtauksen, jossa tummaan kokomärkäpukuun sonnustautunut mies kävelee surffilauta kainalossaan räntäsateessa ja kovassa tuulessa kohti edessämme näkyvää kalliota.
Tuuli on nytkin Emäsalossa kova. Tarvittavan isoja aaltoja ei kuitenkaan synny kuten ounastelimme. Hetken merelle tuijottelun jälkeen, päätämme palata autolle. Vaikka aurinko paistaa, on ilmassa pettymyksen tunne. Kävelemme metsäpolkua pitkin hiirenhiljaa. Mietin mielessäni voikohan Suomessa ylipäänsä surffata kesäkuussa ja lähdimmekö matkaan turhaan?
Porvoosta lähtiessämme ilta on jo pitkällä. Päätämme ajaa Hankoon ja yöpyä siellä.
Hanko on myös yksi suosituimpia paikkoja surffaukseen Suomessa. Tulliniemen upea hiekkaranta on oikealla tuulella suotuisa aaltojen muodostumiselle, mutta Emäsalon tapaan lännestä puhaltava puhuri ei paikassa toimi.
Pitkän ajomatkan jälkeen ja kahden karvaan pettymyksen saattelemana, päätämme yömyöhällä tutkia sääkarttoja ja ottaa selvää missä Salomonin tuulet tuulevat oikeasta suunnasta. Lopulta ilmatieteenlaitoksen merisääkartta luo toivoa. Porissa aaltojen korkeus ja tuulen suunta näyttävät lupaavalta. Otamme aamuvarhain suunnaksi länsirannikon. Ennen lyhyitä yöunia, lähetän vielä viestin ystävälleni jonka tiedän surffanneen Porissa viime elokuussa. Kysyn häneltä tietoja missä surffauspaikat siellä sijaitsevat. Tapasimme muuten kyseisen kaverin kanssa Filippiineillä meressä. Istuimme vierekkäin surffilautojen päällä odottaen mereltä nousevaa aaltoa. Englanninkieli vaihtui nopeasti suomeksi, kun tajusimme että olemme molemmat suomalaisia.
Parhaat surffipaikat salaillaan marjapaikkojen tapaan
Saavumme aurinkoiseen Poriin keskiviikkona alkuillasta. Ei merkkejä Salomonista vieläkään.
Yyterin surffikeskuksella tapaamme juuri leijasurffaamasta tulleet isän ja pojan, joilta päätämme kysyä neuvoa lainelaudoille otollisista aalloista.
-No, koska me ollaan leijasurffaajia ja muualta kotoisin, niin eiköhän me voida teille kertoa mihin kannattaa suunnata, sanoo isä, vinkkaa silmää ja osoittaa kartalta erään niemen kärjen.
Surffauspaikkojen, etenkin hyvien sellaisten, salailu on lajissa jokapäiväistä ja maailmanlaajuista. Myös Suomessa sitä on havaittavissa. Niille “omille” parhaille aalloille ei haluta tungosta, jotta surffattavaa riittäisi itselle enemmän.
Palmujen tilalla havupuut
Kun lähdemme liikkeelle Yyterin hiekkadyynit vaihtuvat nopeasti havumetsämaisemaksi.
Olo on surrealistinen. Missä ovat palmupuut, rantabaarit ja pitkätukkaiset hipit?
Lähestymme niemen kärkeä, johon meidät hetki sitten opastettiin. Tienvarteen on pysäköity autoja perä perään. Yhdessä niistä on takakontti auki ja mies vaihtaa päälleen märkäpukua, vierellään valkoinen surffilauta. Olimme saapuneet perille.
-Nyt äkkiä auto parkkiin ja märkäpuvut päälle! hoputan kaveriani.
Matias tekee kuten käsketään ja kohta jo suuntaammekin luontopolulle joka johtaa kivikkoiselle rannalle tiheän metsikön läpi. Askel tuntuu tönköltä paksusta märkäpuvusta ja jännityksestä johtuen. Matkalla vastaamme tulee miehiä ja naisia surffilaudat kainalossa. Moikkaamme ja vaihdamme nopeat kuulumiset. Aallot ovat kuulemma hyviä Suomen mittapuulla ajatellen.
Tunne jota ei pysty sanoin kuvailla
Puiden lomasta pilkottaa meri. Näemme vilauksen mustasta hahmosta joka häviää meren syleilyyn. Metsä harvenee ja saavumme kivikkoiselle rannalle. Kova ja kylmä länsituule iskee kasvoihin. On vaikea pysyä pystyssä lauta kainalossa. Ajatus harhailee. Surffaajia on meressä niemen molemmin puolin.
-Kaikilla näyttäisi olevan märkäpuvussa huppu, mitenhän me pärjätään ilman? Kysyn vielä Matiakselta.
-Ei se niin kylmää voi olla ja nyt ei auta perääntyä. vastaa Matias.
Nyökkään ja astan tossuni veteen. Astelen rantakivikosta hieman syvemmälle ja hyppään laudan päälle makaamaan. Otan kiintopisteekseni horisontissa näkyvät neljä muuta surffaaja ja noin rinnankorkuiset aallot. Aloitan melomisen. Allani virtaava yhdeksän asteinen merivesi virkistää kummasti, kun sukellan lautani kanssa kohti tulevan aallon läpi. Yhtäkkiä kuulen kuinka Matias huutaa jotain takanani, käännän päätäni ja näen kuinka hän vinkkaa kohti ulappaa. Tajuan, että olen juuri oikeassa kohdassa aallon ottamiselle. Lähden melomaan sen myötäisesti. Tunnen kuinka aalto vetää mukaansa, jolloin päätän nousta jaloilleni. Aika hidastuu. Meri kimmaltaa upeasti auringon valossa. Horisontissa havupuut humisevat. Tunne on maaginen. Hieman puutteellisten taitojeni takia löydän itseni nopeasti takaisin vedestä. Pinnalle päästyäni olen yhtä hymyä. Jo pelkästään tuon muutaman sekunnin takia kannatti ajaa Uukuniemeltä Poriin saakka.
Jaksamme surffata Matiaksen kanssa noin tunnin ajan. Pois kävellessämme käymme läpi kokemusta Helsingistä saapuneiden surffaajien kanssa. Hyvän mielen ja onnistuneet surffipäivän aistii kaikesta.
Pakkaamme laudat ja märkäpuvut takaisin autoon ja lähdemme paluumatkalle. Tuuli on tyyntynyt ja mieli on haikea. Kyseessä oli hyvin todennäköisesti yksi kesän ainoista surffauspäivistä Suomessa.
Kotiinpäästyäni rupean tutkailemaan länsirannikon karttaa ja etsimään hyviä niemenkärkiä johon aallot saattaisivat iskeä.
Seuraavaa myrskyä odotellessa…
-TT
