Uskon että meillä kaikilla on elämämme aikana ollut hetkiä jotka muistamme aina. Muistamme missä olimme. Kenen kanssa. Ja sen tunteiden kuohun jonka tapahtuma aiheutti. Ilon. Surun. Järkytyksen. Itse muistan selkeästi sen hetken kun kuulin autoradiosta Presidentti Urho Kekkosen kuolleen. Kun kelloradio herätti minut viestillä Estonian uppoamisesta. Kun nain televisiosta 9/11 lentokoneiden törmäävän New Yorkin kaksoistorneihin. Ja viimeksi tiistai aamun 22. maaliskuuta, kun puhelin piippasi ja sain ilmoituksen “Tämä on turva viesti. Brysselin lentokentällä on räjähtänyt kaksi pommia. Lentokenttä on evakuoitu. ”
Ensimmäinen ajatukseni oli –”Onko tämä taas testi oikean hätätilanteen varalta?” Harjoitustekstiviestit, sähköpostit ja toimiston evakuointi ovat meille jo tuttuja. “Ei. Viesti on liian julma ollakseen testi”. Teen nopeasti nettihaun ja järkytyksekseni näen että lentokenttä räjähdysten lisäksi oman työpaikkani alakerrassa olevalla metroasemalla, Maalbekissa, on räjähtänyt. Seuraava ajatukseni – “Onneksi olemme pääsiäislomalla ja poissa Brysselistä”. Sitten seuraa shokki. Miten kolleegat? Räjähdys tapahtui juuri yleisimpään töihintulo aikaan. Laitan kädet täristen tekstarin läheisilleni –”Olemme turvassa”. Kirjaudun nettiin laittamaan viestin facebookkiin-“Koko perhe turvassa”. Laitan tekstarit läheisimmille kolleegoilleni. Seuraamme television ja netin kautta tilannette. Puhelimeni jatkaa piippaamista tilanteeseen liittyvistä turvatoimista tiedottaen. Tiesin yhden ystäväni lähtevän perheineen juuri tiistai-aamun lennolla Zaventemista. Yritän olla huolestumatta liikaa. Toivon että viiveet kolleegoideni reaktioissa tekstariini eivät johdu muusta kuin puhelinverkon tukkiutumisesta. Tai siitä että puhelimet on pidettävä lentotilassa lennon aikana. Vanhin poikani on myös jo netissä laittamassa viestiä kavereilleen että on itse OK ja tarkistamassa että Brysselissä olevat kaverit ovat OK.
Viimeinen kolleegani reagoi viiveellä ja vahvistaa että puhelinverkko tukossa. Se selittää myös sen että läheisimmät suomesta eivät reagoineet laittamaani viestiin –tekstarini ei ikinä saapunut perille. Ystävästäni kuulen vasta illalla -he olivat nousseet ilmaan vartin ennen lentokentän räjähdyksiä ja olivat laskeuduttuaan turvakarenteenissa joten eivät voineet käyttää puhelinta.
Tiedon puute kollegojen tilasta vaivasi eniten. Meitä on lähes tuhat samassa rakennuksessa juuri metroaseman yläpuolella. Yritän vakuuttaa itselleni että koska kyseessä on koulujen lomaviikko, ehkä vahingot ovat rajallisia. Suomalaiskollegoistani kuulen välikasien kautta –ilmeisesti kaikki kunnossa. Seuraamme tiiviisti uutisia lomaviikon aikana. Saan tietoa että vain yksi komission virkanainen kuollut. Mutta miten ne sadat loukkaantuneet ? On mahdotonta uskoa että kukaan kollegoistani ei olisi heidän joukossaan. Iltasanomien otsikko mainitsee raskaana olevan suomalaisnaisen loukkaantumisesta. En tunne ketään raskaana olevaa suomalaisnaista. Olen – tahtomattani -helpottunut.
Paluu lomalta lentäen Belgiaan. Ei Brysseliin, vaan pienelle alueelliselle kentälle kahden tunnin bussimatkan päähän Brysselistä. Tunnelma bussissa väsynyt ja vaimea. Takana usean tunnin odotus lähtökentällä johtuen koneen myöhäisestä saapumisesta Belgiasta. Bussi jättää meidät ilta yhdeksältä suljetun metroaseman eteen. Metro kulkee vain kl. 7-19 välisenä aikana. Ja vaikka kulkisi, niin metrolla emme kotiin menisi koska se veisi meidät juuri tuon Maalbekin aseman ohi.
Pääsiäismaanantai. Kuinka saamme automme lentokentän parkkipaikalta jossa se on ollut lomalle lähdettyämme? Lentokentän kotisivut tiedottavat että autot ovat noudettavissa tiettynä aikana päivittäin. Bussikuljetus lentokentän lähellä olevan hotellin parkkipaikalta Lentokentän parkkihallien sisäänkäynnille on järjestetty. Vain rajoitettu määrä henkilöitä sallitaan kerrallaan. Mukanaan heillä on oltava parkkilippu, auton rekisterinumero ja henkilökortti tai passi. Mitään muuta kannettavaa ei sallita. Tunnelma ankea, kenelläkään ei ole mitään sanottavaa.
Tasan viikko attentaattien jälkeen koittaa ensimmäinen työpäivä. Olen levoton omasta reaktiostani. Ja mahdollisista uutisista koskien kolleegojani. Tavallisesti menen töihin joko metrolla tai pyörällä. Kumpikin vaihtoehto on tänä aamuna poissuljettu. Pyoräni jäi ennen lomaa työpaikan parkkihalliin. Ja pelkkä ajatuskin metrolla menemisestä on -ei niinkään pelottava- mutta liian raskas. Valmistaudun henkisesti kulkemaan metroaseman sisäänkäynnin ohi toimistolleni. Kurkkua alkaa kuristaa lähestyessäni työpaikkaani. Näen jo kaukaa kukkaset, kynttilät, nallet, piirustukset, valokuvat pommi-iskun uhreista, ja seppeleet laskettuna metron suljettujen sisäänkäyntien kohdalle. Vietän hiljaisen hetken viestejä lukien: “Rakkaus on pitkämielinen, Rakkaus on lempeä…”, ” Mummi, voithan hyvin…” Jokin televisioasema vielä filmaa. Haluaisi haastatella. En pystyisi kuitenkaan liikutukseltani sanomaan mitään. En vieläkään tiedä onko loukkaantuneiden joukossa kolleegoitani. En myöskään voi olla ajattelematta että joko mieheni tai minä olisimme voineet olla juuri siinä metrossa, sinä aamuna, siihen aikaan- jos räjähdys olisi tapahtunut tavallisena työviikkona.
Harvoin halaan niin montaa työkaveria lomalta palatessani kuin tuona ensimmäisenä työaamuna. Harvoin sanon niin monelle kolleegalleni päivän mittaan -ja vilpittömästi –”Ihana nähdä sinut”. Kaikki vaikuttavat helpottuneilta, mutta vaisuilta. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavana viikon takaisesta kokemuksista. Räjähdyksen kuulemisesta ja tuntemisesta toimistossa. Huudoista, ruudin katkusta, hälytysajoneuvojen loputtomasta ulinasta. Kuinka juuri tuona aamuna oli joku ollut aikaisessa tai myöhässä ja siten välttänyt juuri sen metron. Kuinka kollega oli poistunut samasta metrosta toisen uloskäynnin kautta juuri ennen räjähdystä. Kuinka kolleega oli lentokenttä räjähdyksistä kuultuaan päättänyt tulla töihin pyörällä metron sijaan. Shokissa olleiden kollegoiden lohduttamisesta. Kadulla istuvista ja makaavista loukkaantuneista. Ihmisistä, jotka päämäärättömästi kulkivat kadulla tietämättä mitä tehdä, minne mennä. Paniikista, kun turvamiehet huutaen komentavat ihmisiä hajaantumaan. Pelosta että tapahtuu vielä jotain lisää. Yrityksistä saada yhteyttä perheenjäseniin ja kolleegoihin. Helpotuksesta kun läheisimmät perheen jäsenet ja kolleegat ovat turvassa. Nyt viikon päästä myös kritiikkiä sekä Belgian viranomaisten että oman työnantajamme toiminnasta hätätilanteessa. Sekavista ohjeista toimistoa evakuoitaessa. Mitäänsanomattomista turvaviesteistä joita tuli tasaisena virtana. Toisaalta, me saimme edes viestejä ja ohjeistusta työnantajaltamme myös ollessamme toimiston ulkopuolella. Mieheni sai tietää tilanteesta vain minun välitykselläni.
Kahdeksan vuorokautta attentaattien jälkeen pääjohtajamme ilmoitti että yksikään meidän rakennuksemme työntekijöistä ei ole uhrien tai loukkaantuneiden joukossa. Uskomatonta. Kuinka olemme voineet olla niin onnekkaita? Yhdeksän vuorokautta attentaattien jälkeen saamme liikuttavan viestin kiitolliselta äidiltä, jonka loukkaantuneesta tyttärestä kolleegani ovat pitäneet huolta ja lohduttaneet ambulanssien saapumiseen asti.
Maalbekin metroaseman sisäänkäynnin eteen lasketut kukat alkavat nyt nuutua. Vain muutamassa kynttilässä on enää tuli. Vie kuitenkin aikansa ennen kuin yksikään metro pysähtyy tuolla asemalla. Vie aikansa ennen kuin kukaan meistä pystyy noita metron rappusia kulkemaan tai ohittamaan aseman sisäänkäynnin ajattelematta tapahtunuttu. Vie aikansa ennen kuin elämä palautuu normaaliksi. Mutta se palautuu normaaliksi. Ainakin meille jotka eivät menettäneet läheisimpiään.
Ulkona paistaa kevätaurinko. Lämmittäen. Rohkaisevasti. Kirsikkapuut ovat nupulla. Pari lämmintä päivää niin kotikatumme muuttuu vaaleanpunaiseksi kukkamereksi. Pari lämmintä päivää niin pääsemme työstämään tunteitamme keittiöpuutarhalle. Terapiaa sekin. Kuten tämä kirjoittaminen.
Toivotan kaikille Uukuniemeläisille hyvää ja turvallista kevään odotusta –missä sitten olettekin,

Tarja Tiainen-Balsby

Viimeisessä juttusarjan osassa Tuomas kertoo Filippiinien hyvistä ja huonoista puolista sekä lähettää terveiset Uukuniemi.infon lukijoille.

2012 kun ensimmäisen kerran matkustin Filippiineille, tänne iski paha taifuuni. Taifuunin rajuus luokitellaan täällä numeroin 1-5, ja se oli silloin suurin eli 5. luokan taifuuni. Yli 1000 ihmistä kuoli tuolloin. Satuin onneks olemaan suurella Cebu-nimisellä saarella, jonne se ei iskenyt kovimmalla voimallaan. Muistan että vettä tuli todella paljon ja kovaa, mutta tuhoa se ei siellä saarella tehnyt. Sittemmin olen luonnonkatastrofeilta onneksi välttynyt. Yksi “läheltäpiti” -tilanne sattui vuonna 2013, kun kiipesimme ns. täydellisen muodon omaavalle tulivuorelle, Mt. Mayonille. Pari kolme viikkoa meidän kiipeämisen jälkeen kyseinen tulivuori syöksi tuhkaa ja kiviä taivaalle ja surmasi 4 ulkomaalaista turistia sekä yhden paikallisen oppaan, jotka olivat kiipeämässä sinne. He jäivät taivaalta tippuvien autonkokoisten kivenjärkäleiden alle.

Nyt täällä on monsuunikausi menossa mutta se tarkoittaa käytännössä hieman lujempaa tuulta ja vaihtelevaa sadetta. Viimeiset pari viikkoa on ollut todella aurinkoista ja lämmintä (noin 30 astetta). Tällä kertaa olen muistanut  käyttää aurinkorasvaa ja pahimmilta ihon polttamisilta olen välttynyt!

Olen yhdensuunnan lipulla vielä liikenteessä, joten paluupäivä Suomeen ei ole vielä tarkalleen tiedossa. Katsotaan nyt mikä on kesätöiden tilanne ja miten rahat riittävät. Todennäköisesti kuitenkin kesäkuun alussa tulen takaisin.

Mielestäni kolme parasta asiaa Filippiineillä ovat  ihmiset, luonto/meri sekä surffaus. Kolme huonointa asiaa taas ovat edellä mainitut luonnonkatastrofit ( joita sattuu täällä valitettavan usein johtuen Filippiinien sijainnista), liikkuminen (poislukien lentoliikenne! Kyseessä on saarivaltio, joten bussi- ja venematkat paikasta toiseen saattavat olla järkyttävän pitkiä ts. 8-20h. Tiet ovat paikoitellen varsin huonossa kunnossa ja lauttaonnettomuuksiakin tapahtuu), sekä kulkukoirat! Toistaiseksi olen tiukoista tilanteista huolimatta välttynyt puremilta…

Henkilökohtaisesti minusta tuntuu että Filippiineillä on hieman huono maine Euroopassa ja varsinkin Suomessa. Tämä on valitettavaa ja  luultavasti medialla on varmasti suuri vaikutus, sillä monesti kun uutisissa on jotain Filippiineiltä, on kysessä joku luonnonkatastrofi. Lisäksi ehkä aikanaan tapahtunut Jolon saaren suomalaisten kidnappaus kummitelee myös takaraivoissa. Tämä ei kuitenkaan tee oikeutta maalle, josta löytyy uskomattoman hienoja paikkoja ja aktiviteettimahdollisuuksia. Hiekkarannat eivät varmasti kalpene Thaimaan vastaavien kanssa! Toki tänne pääsemiseksi joutuu käyttämään hieman enemmän vaivaa (ja välillä myös rahaa) sillä suoria lentoja Helsingistä Manilaan ei valitettavasti vielä ole. Hong Kong toimii kuitenkin mainiona välilaskupaikkana ja lupaan, että se vaiva jonka joutuu käyttämään tänne päästäkseen on varmasti sen arvoista.

Terveiset kaikille Uukuniemi.infon lukijoille ja mikäli joku päättää joskus lähteä käymään Filippiineillä niin miulta voi rohkeasti kysellä vinkkejä!

KL

 Juttusarjan toisessa osassa Tuomas kertoo opiskelusta, asumisesta sekä vapaa-ajastaan Filippiineillä.

Opiskelen De La Salle nimisessä yksityisessä yliopistossa viestintää. Toisin sanoen siis käytännössä vastaavaa mitä opiskelen Joensuussa Karelia-amattikorkeakoulussa. Opiskelujen tiiviyteen pystyin itse vaikuttamaan valitsemalla kurssini. Otin ainoastaan 3 kurssia sillä pystyn lisäksi suorittamaan muutaman kurssin etänä Karelia ammattikorkeakouluun. Minulla on koulua täällä keskiviikkoisin, torstaisin ja perjantaisin. Jää siis hyvin aikaa myös matkustella ja surffata. Yliopisto on ihan Filippiinien kärkeä. Kyseessä on yksityinen yliopisto, joten opiskelijat ovat pääsääntöisesti parempiluokkaista ja varakkaammista perheistä. Lisäksi yliopistossa opiskelee paljon ulkomaalaisia vaihto-opiskelijoita. Karelia amk ei valitettavasti ole yhteistyökoulu, joten jouduin hoitamaan kaikki paperiasiat yms. itse, mutta esimerkiksi Tampereen teknillinen yliopisto tekee paljon yhteistyötä DLSU:n kanssa ja tällä hetkellä sieltä on yksi toinenkin suomalainen opiskelemassa täällä. Paikalliset opiskelijat ovat hieman nuorempia täällä kuin Suomessa, sillä yliopisto aloitetaan jo 16 vuotiaana. Asun tyttöystäväni luona heidän kotitalossaan Makatin alueella. Olen seurustellut noin pari vuotta filippiiniläisen kanssa ja sen takia täällä nytkin olen.

Vapaa-aika menee lähinnä täällä Filippiineillä matkustamiseen ja surffaamiseen. Viimeksi kävimme Zambales-nimisellä alueella täällä Luzon saarella, jossa myös Manila sijaitsee. Zambalesin rannikolta löytyy noin 5 surffauspaikkaa kaikentasoisille.Tosiaan, samassa yliopistossa opiskelee myös toinen suomalainen, Markus, Tampereen teknillisestä yliopistosta. Kävimme itseasiassa juuri viime viikolla Markuksen ja toisen vaihto-oppilaan, espanjalaisen Jordin kanssa katsomassa Filippiinien koripalloliigan PBA:n finaalipelin.

Ehkä suurin ero filippiiniläisten ja suomalaisten välillä on sellainen yleinen positiivisuus ja iloisuus. Filippiiniläiset jaksavat hymyillä vaikka asiat olisivat kuinka huonosti. Taksikuskit saattavat alkaa laulamaan kun kuulevat tutun kappaleen radiosta yms.  Filippiiniläiset ovat myös hyvin tunteellisia. Perhe ja uskonto ovat heille tärkeitä. Yleensä koti jaetaan äidin, isän, siskon/siskojen, veljen/veljien, mummon, ukin, serkkujen tai muiden sukulaisten kanssa. Katolilaisuus näkyy myös todella vahvasti. Toisaalta sitten suomalaiseen täsmällisyyteen tottuneena täällä ei aina kellonajat ole niin justiinsa. Tunti sinne tai tänne ei yleensä merkitse mitään. Bussin lähtöajaksi on saatettu ilmoittaa tietty aika, mutta todellisuudessa se saattaa lähteä tunnin tai kaksi myöhässä. Yleisesti virka-asiat eivät hoidu yhtä nopeasti ja sujuvasti kuin suomessa. Esimerkiksi minulla meni 2 kokonaista päivää ennen kuin sain itseni sisälle yliopistoon. Näihin kahteen päivään mahtui tiskiltä tiskille juoksua, eri allekirjoitusten hankkimista, eri papereiden kanssa säätöä, tuntien ja tuntien jonottelua, eri maksujen hoitoja yms.

KL

Uukuniemi.infon kesätoimittaja Tuomas Tiainen kertoo juttusarjassa opiskelusta ja elämästä Filippiineillä.

Tuomas, milloin kävit Filippiineillä ensimmäisen kerran? Kerro hieman kaupungista, jossa asut?

Ensimmäisen kerran saavuin Filippiineille marraskuussa 2012. Vietin reilun kuukauden yksikseni eri saaria kierellen, ennen kuin uukuniemeläiset kaverini saapuivat myös Filippiineille. Tämä on nyt  kuudes kerta kun olen täällä  ja samalla pisin yhtäjaksoinen aika. Aloitin vaihto-opiskelut muutama viikko sitten De La Salle nimisessä yliopistossa Filippiinien pääkaupungissa Manilassa. Opiskelen nyt alustavasti yhden lukukauden, joka kestää tammikuusta huhtikuuhun.

Metro-Manila koostuu monesta suuresta kaupungista/kaupunginosasta. Itse Manila on itseasiassa vain yksi kaupunginosa joka kuuluu osaksi Metro-Manilaa. Tätä on vähän vaikea selittää, mutta kun ulkopuoliset puhuvat Manilasta he yleensä tarkoittavat Metro-Manilaa. Itse asun esimerkiksi tällä hetkellä Makati cityssä. Muita paikkoja on mm. Global city ja Quezon city.

Liikenne on välillä varsin kaoottista, erityisesti ruuhka-aikaan klo 7 – 9 ja 16 – 18. Tiet ovat aivan tukossa ja autot liikkuvat matelemalla. Julkisia on hieman hankalahko käyttää ja ne eivät toimi aivan samalla tavalla kuin länsimaissa on totuttu. Pari kertaa olen ruuhka-aikaan liikkunut paikallisella junalla ja täytyy sanoa, että onneksi minulla ei ole ahtaanpaikankammoa! Muuten olisi saattanut paniikki iskeä. Asemat ovat aivan tukossa ihmisistä ja junat sullotaan niin täyteen että ainoastaan sulkeutuvat ovet erottavat ne, ketkä mahtuvat junaan ja ketkä jäävät asemalle. Muita paikallisia kulkuneuvoja ovat mm. jenkeiltä toisen maailmansodan ajalta peruksi jääneet miehistön kuljetusautot, jotka näppärät Filippiiniläiset ovat muuntaneet minibusseiksi. Tätä kutsutaan Jeepneyksi. Jeepneyn pystyy nappaamaan melkein mistä vain ja kyydistä pääsee pois missä haluaa kunhan vain muistaa huutaa “para po”, tai kilistää kolikkoa Jeepeneyn metallitankoon. Matkustus Jeepneyllä maksaa yleensä aina 8 pesoa (15 senttiä) huolimatta siitä mihin olet matkalla.

Henkilökohtaisesti tulee eniten käytettyä takseja. Toisin kuin muissa aasian maissa joissa olen käynyt,  niin täällä meininki on yleisesti ottaen rehellistä. Taksikuski laittaa itse mittarin päälle eikä minkäänlaista huijaamista ole yleensä havaittavissa. Taksilla liikkuminen on myös näin länsimaalaiselle erittäin halpaa. Aloitusmaksu on noin 70 senttiä ja parilla eurolla pääsee todella pitkiäkin matkoja.

Täällä näkee kyllä todella selvästi luokkaerot. On hienoja kaupunginosia pilvenpiirtäjineen, mutta jo seuraava kortteli saattaa olla slummialuetta. Toiset ajelevat hienoilla citymaastureilla, urheiluautoilla yms. kun taas toiset yrittävät myydä pastilleja, savukkeita tai vastaavia keskellä liikennevaloja autolta autolle kierrellen, tavoitteenaan saada edes muutama euro päivässä. Katujen roskaisuus pistää myös silmään,  lukuun ottamatta ns. parempia alueita. Se on sellaista yleistä piittaamattomuutta ja roskat vain heitetään kaduille. Myös kulkukoiria ja kissoja on paljon.

Hyvin selvästi huomaa myös sen, että amerikkalaisia ihannoidaan, ja että heidän vaikutuksensä on täällä suurta. Pikaruokaketjuja on aivan tolkuttomasti isoissa ja vähän pienemmissäkin kaupungeissa ja yleisesti ottaen valkoisia kutsutaan americanoiksi.

Mutta niin kuin kaikista muistakin kaupungeista, maista ja paikoista, niin myös Manilasta löytyy hyvät ja huonot puolensa. Ihmiset täällä ovat todella vieraanvaraisia,  auttavaisia ja iloisia. Vaikka välillä asiat eivät suju niin kuin elokuvissa ja elämä saattaa koetella toden teolla, niin tuntuu että Filippiiniläinen jaksaa kuitenkin aina hymyillä.

KL